Pienet askeleet juoksevat pakoon pahaa oloa kaakelilattialle ja
pienet keijunsiivet revitään irti selästä
ja ripustetaan liian isolla naulalla seinään niin että seinään tulee halkeama.
Musta aukko syntyy jalkojen alla,
kaulan ympärillä aaltoilee hiusmeri.

Terävät lasinpalat ottavat vaihtokaupassa sydämen mustaan aukkoon,
mitä takaisin saa,
ne suolaiset kyyneleet lasipurkissa ja
oranssinväriset sakset.

Miksi ne on aina oranssinväriset?

Lintujen laulu muuttuu murinaksi,
sängyn alla onkin jotain,
varjot eivät enää tanssi vaan tapahtuu kaikkea pahaapahaaphaa,
kukaan ei oikeasti näytä itseltään,
miksi
huone on kylmä,
vaikka siellä on 25 astetta lämmintä.

Aurinko sai taivaan punastumaan hetkeksi,
ja linnut piirsivät silmän alle sadepisaran mutta se ei ollut sininen.
Korvaan kuiskailtiin sanoja ranskaksi,
nauratti ja askeleet peittyivät hiusmereen ja hiekkaan,
merilevä hyväili säärtä hetken.


Aamu tulee liian aikaisin ja tikit silmien päältä otetaan pois,
illalla ne laitetaan takaisin ja maailma on nanosekunnin musta ja sitten taivas on taas punainen tai ehkä violetti tai vihreä.
(riippuu kumpi on töissä, Hyvä vai Pahapaha)

Mutta neula hukkui heinäsuopaan.

(Hyvä ja Pahapaha joutuivat työttömiksi.)

Jos olisit nyt siinä,
vieressäni,
tuoksuisit syyslehdille ja hennosti miehekkyydelle,
et vaivautuisi käyttämään hymylihaksiasi,
kun suutelisin kylmiä huuliasi.
Jos olisit nyt siinä,
edessäni,
silmissäsi velloisi musta meri, yksi tähti, hei, katso taaksepäin vielä kerran,
voimme upota metsän valoihin yhdessä.
Jos olisit nyt siinä,
jos olisit nyt s i i n ä,
olisin liian onnellinen.
En ole tottunut käyttämään sanaa "onni".
Liian vierasta, liian, liian
kaunista.

Jos olisit nyt siinä,
etkä maan alla,

Lehtien kuiskaukset sivuutettiin sinettisuudelmin metallisateeseen.
Askeleet rahisivat hiekkapaperia vasten ja minä
u n o h d u i n
jonnekin vaatekaapin perälle.
Ruoho maalattiin uudelleen, ei enää vihreää,
taivas väritettiin uudelleen lapsen käsillä, ei enää niitä pilven hattaroita joita me joskus katseltiin.
Ja askeleet kaikuivat puiden varjojen alla,
peitosta lähti lämpö, karkasi ikkunasta ulos Nukkumatti salarakkaanaan.

Ja itkut jäivät kiinni hyttyspaperiin,
ne kristallikyyneleet ja sormenjäljet,
jalanjälkiä seinillä.

Äiti kysyi mikä minulla on,
kun leikkasin perhoselta siipiä ikkunanlaudalla.

Selkääsi maalasin kaksi perhosta,
viisitoista aaltoa kyyneleineen ja
auringon ja kuun tanssimassa yhdessä,
nyt ne olivat yhtä,
kun eiväthän ne yleensä ole.
"Hassu", sinä sanoit,
ompelit huulemme yhteen, käteni käsiisi,
sellaisilla näkymöttömillä violeteilla silkkinauhoilla,
hellästi suutelit umpisolmun kiinni.
Tähdet eivät sinä yönä itkeneet yhtäkään veren ja veden sekaista kyyneltä.

Silloin taivas pakeni kauas merenhuudoilta,
ja kadut täyttyivät ruohikon askelista.
Kaupungin yli lensi yksi hiljaisuus avaruuden orpoon mustaan aukkoon,
lähellä kahta tähteä, ne piti toisiaan kiinni sakaroistaan.

Kuu lauloi suruvirttä, ja hopeinen sade kasteli kengät.
Aamukasteessa herätit ruohikon henkiin tanssillasi,
ja nanosekunnin ajan teippasin hymyn kasvoilleni.
Vesiliukoista tussia.

Sanotaan, että silmissäni asustaa tähdet ja Yötär.
Sanotaan, että hiuksissani asuu Tuulenpoika ja suussani keijunnauru.
Minä voin ylittää valtameren kahdella askeleella ja jutella valaiden kanssa.
Minä voin istua sateenkaaren päällä, heilutella jalkoja ja syödä pilviä, niin että auringonsädettäret pääsisivät juoksemaan pitkin isoja peltoja ja suutelemaan ihmisten poskia.
Hengitän viherhiukkasia ja merineitojen laulua,
tanssin metsissä ja pelloilla ja kallioilla, säestyksenä metsä, meri tai tuuli, kaikki tai ei mitään.
Hiuksissani kasvaa pieniä pajunkissoja ja
korvasta roikkuu helmikorvakoru, vain yksi, toinen on orpo.

Sanojani sanotaan hunajaisiksi ja kieltäni sellaiseksi mitä muut eivät ymmärrä.
Mutta he ovat sanoneet asiat aivan väärin,
minulla on ystäviä,
he ovat nuoria ja suloisia, heillä on persikkaposket ja yksi kihara otsalla.
Heidän kasvonsa voivat olla välistä tahriintuneet hiekalla tai mudalla kun he ovat tehneet asuinpaikkoja keijuille rannalla.

Minä olen kaikki ja en ole mitään.
Minusta on kuvia, mutta silti kukaan ei tiedä miltä näytän oikeasti.
Minut tuntee jokaikinen ja silti minua ei tunne kukaan.
Minulla on ystäviä, mutta silti olen aivan yksin.

(itken salamoita)

Kultaisessa häkissä,
pieniä kyyneleitä,
maistuvat hattaralle,
sanoi hassupienikeijupoika.

Ikkunassa maisema,
ja outoja nauravia puita,
ne nauraa hampaat irvessä,
ja saa vetämään ison tilkkutäkin päänsä yli,
se on maja,
turvapaikka.

Kaupungin savut tukahduttaa,
sanat tukahduttaa,
ei niissä ole sellaista sellaista,
tunteeksiko sitä sanotaan.

Saksilla leikataan unelmat katki,
ne heitetään roskakoriin,
viedään aavikolle,
hiekka niitä nitoo yhteen uudelleen
ja uudelleen,
ehkä.

Kirjailen runoja käsivarsiini ja
hengitän
p i e n i ä
onnen
h i u k k a s i a.

Äänitän ihmisten naurut ja ikuistan hymyt kehyksiin.
Kirjoitan sanoja ja lauseita päiväkirjaan,
kadun niitä joskus,
mutta nyt ne ovat yhtä kukkaa ja sydäntä vain,
tuulitytöt hymyilee,
minä niiden mukana.

Pelottaa ja naurattaa,
kuiskaan onnen avainsanoja ja
seison sadepisaroiden keskellä,
kosketus
on
kuin
p i e n i
höyhen.

Aamukasteessa itki pieni kukka,
vasta nupullaan,
itki maailman menoa,
ja kuollutta sisartaan.
Herra Aurinko yritti lämmittää,
mutta polttikin kukkaparan lehden.

S a t t u u.

Yön hopeahohteessa itki pieni kukka,
ei uskalla avautua ja hymyillä koko maailmalle,
ei, mitä Kuoleman jälkeen tapahtuu?

Yötär ei tiennyt vastausta.

Mä kävelen sitä samaa vitun hiekkatietä pitkin, hiekka rahisee mustia halpistennareita vasten ja huutaa rääkyvällä äänellään niin hiljaa, jalat tukahduttaa huudot ja mun korvat säästyy.
Mä kävelen yksin ja annan ajatuksen vihdoin levätä.
On vain minä, hiekkatie ja se musta kangas pään yläpuolella. Siinä on haalea kuutarra ja lukemattomia pieniä tähtitarroja.
Mä jätin muut kaupungille ja suuntasin itse tänne. Hengitän raskaasti vaikka mun ei oikeastaan tarvitsisi hengittää. Mutta haluan nähdä pienen höyryn tanssivan mun nenän edessä.
Mä liikun harvoin yksin, mä tykkään seurasta.
Mutta nyt on tuntunut siltä, että pakko mennä kävelemään jonnekin, paeta jonnekin,
päästää mieli tyhjäksi ja kuunnella hiljaisuuden valtiatarta.
Tunnen olevani niin vitun tyhjä.
Joku sanoo että joo mä ymmärrän, mutta ei ne ymmärrä. Tai ehkä yksi tästä nykyisen seitsemänhenkisestä porukasta.
Ei ne muut tiedä sitä tunnetta kun kuollut sydän putoaa maan ytimeen ja jää sinne,
palaa ja mahan pohjalle jää vain kasa hiiltä.
Ei ne tiedä miltä tuntuu kun sydän kuolee kahdesti.

Punaisia kyyneleitä, lasinsirpaleita poskilla,
sekoittuu vesi ja ruohikko varpaissa.
Ole hetki hiljaa ja kuuntele yksinäisen metsäneidon vaikerrusta,
kuule vuorilla itsemurhaa tekevien sielujen kuiskaukset tästä maailmasta,
kuinka mätä tämä on,
kuin se omena jota pitää vastapäätä talossa asuva tyttö ikkunassa.

Herra Aurinko ei meistä pidä.
Herra Aurinko on meidät hylännyt.

Yötär ei meistä pidä.
Yötär on meidät hylännyt.

Miksi siis hymyilemme mielipuolisesti aamukasteessa meren rannalla josta yksinäinen laiva lähdettyään ei koskaan pääse satamaan?

Minä sanon vääriä sanoja ja lauseita väärille ihmisille,
lausun englantia ja ruotsia ja ranskaa väärin koulussa,
ja puhun epäselvästi itsekseni.
Musiikki nauraa minulle korvissani ja tuntuu kuin kelluisin vedessä,
vesi ei ole sinistä, miksi olisi,
se on ehkä oranssia tai purppuraa.
Minä elän sellaisessa maailmassa, jossa ei toisen vaatteita tuhrita maalilla joka ei lähde pesussa pois, jossa ei toista potkaista niin kovaa kylkiluihin että ne sanovat ai ja nipsnaps.
Minä elän sellaisessa maailmassa, jossa saa tuntea olevansa kevyt kuin maidonvalkea höyhen,
jossa saa kasvattaa ihan omat siipensä lapaluiden kohdalle ehkä, ihan itse.
Ja sitten voi katsoa peilistä ja tuntea kylkiluiden nauravan.
Minä elän sellaisessa maailmassa, missä hymyjä ei osteta pimeiltä kaduilta viisi euroa tunnilta, missä ei tukehduta ahneuteen ja paperisilppuun.