Nostan katseeni tuhkasta, näen sen.
Pilvet lipuvat jo poispäin.
Myrsky sydämessäni on laantunut.
Ehkä huomenna paistaa aurinko.
Sinulle.
Minulle.
Meille.
Ehkä.
Tai sitten myrsky alkaa taas. Ja se raivoaa, liikaa, liian kauan.
Haluan taas hymyillä. Sinun kanssasi.
Rukoilen olematonta jumalaa, joka ei edes vastaa.

Anna huomenna auringon paistaa.

Kiidän juoksuaskelin kohti auringonlaskua, juoksen niin nopeasti että tunnen lentäväni.
Jalkani vain hieman hipaisevat vihreitä ruohonkorsia, ne kutittavat, ohikiitävän hetken.
Juoksen kohti auringonlaskua, voi kuinka se onkaan kaunis!
Jumalattareni lämpimän oranssissa puvussaan, punaisissa hiuksissaan, keltaisissa huulissaan.
Jumalattareni ja voi kuinka hänet halusinkaan nähdä!
Älä siis katoa vielä, anna minun hyvästellä sinut, hetkeksi. Anna minun suudella polttavia poskiasi, tuntea vielä se lämpö, se kuumuus, joka kietoo meidät toistemme ympärille,
vain meidät, me kaksi. Haluan tuntea sen kuinka sulaudumme toisiimme, ja meistä tulee viimein yksi ja kävelemme vaalenevaan horisontiin, vain me.

Muutama askel onneen, muutama juoksuaskel vielä,
jaksa, jaksa.
Ja siinä olen, minä, sinä ja onni, meidän onni.
Otat kasvoni lämpimiin käsiisi, huumaannun tuoksustasi, se on jotain vierasta tuoksua, ei peräisin tästä maasta. Jotain, joka saa minut pyörryksiin.
Jalkani hipovat nyt ilmaa, pyörimme taivaalla ympäri, ja vielä ympäri, pilvien valssin tahdissa, jota tuuli säestää.
Tahtoisin itkeä onnesta, mutta siihen ei ole aikaa, ei nyt. En halua hukata hetkeäkään jumalattarestani, rakastajastajastani, onnettarestani. En voi tuhlata aikaa suolanmakuisiin kyyneleihin, ei, en nyt.

Aika ei halua meidän nauttivan, se kiitää ohitsemme liian nopeasti ja
huutaa: kiire jo on, kiire jo on.
Yksi murheellinen katse, vielä yksi suudelma poskelle. Se polttaa, kaivertaa arven sydämeeni, siellä se pysyy, ei haalistu.
Kiitos, kuiskaan.

Yksi silmänräpäys ja makaan maassa, ruohonkorret kutittavat selkääni.
Taivas on musta, ei valoa näy, ei missään.
Nousen, katson ympärilleni ja huomaan; jumalattareni piti joutaa, kadota, mennä nukkumaan.
Jumalattareni piti väistyä herra Kuun tieltä, joka nyt ylpeänä tanssahtelee mustalla taivaan näyttämöllä, muttei läheskään niin hyvin kuin minun kaunis, kaunis jumalattareni.

Huomenna, ajattelen. Huomenna saan taas kokea tuoksusi, saan olla pyöritettävänäsi, saan olla suudeltavanasi, hetki ennen yötärtä.
Huomenna.
Maltan odottaa rakkaani, maltan odottaa.

Ja kaukana jossain ulvoo susi,
se säestää hullua rakkaustarinaani, jonka viimeiset sivut ovat tyhjiä,
kukaan ei tiedä miten tarina loppuu.
En edes minä.

Kylmät kätesi ympärilläni,
pitävät tiukasti kiinni,
eivät irrota, vaikka maailma loppuisi huomenna,
vaikka Luonto Äiti väsyisi ja nukahtaisi.

Kylmät huulesi huulillani,
saavat kuolleen sydämeni pamppailemaan,
ainakin mielessäni.
Olen tulessa, vaikka
ihoni on jäässä.

Hiljaisuuden täyttää hengityksesi
ja vieno, vieno musiikki.
Tuskin kuulenkaan sitä,
keskityn ainoastaan sinuun,
sinun ääneesi, tuoksuusi, kosketukseesi.

Haluaisin elää tässä hetkessä koko ikuisuuden,
mutta pian jo siirrymme huomiseen.
Ajatar, anna meille vielä vähän aikaa,
anna minun tuntea olevani elossa,
vielä vähän aikaa,
vielä vähän aikaa.

Kuiskaus täyttää huoneen,
rakkaani, kuulitko sen ?

(minä rakastan sinua)

Ja tähdet välkkyivät kirkkaimpina kuin koskaan,
kuu hymyili mustaa kangasta vasten.

Katu täyttyi valoista,
ne tulivat lampuista,
jotka kurottelivat taivasta,
epätoivoisesti.
Eivät siinä onnistuneet.

Hassut.

Taivaaseen pääsee vain tikapuilla,
jotka on rakennettu kirsikankukista, suklaasta ja valkoisesta lumesta.

Katu näytti rauhallisesta,
valot antoivat tunteen turvallisen.
Sitä mukulakivien täyttämää katua kävelin,
hyräilin hiljaa lauluja,
joita kovin monikaan ei tuntenut.
Niissä oli hieman oudot sanat.
Mutta silti pidin niistä.
Siispä lauleskelin ja
kävelin,
olivatpas askeleeni kevyitä.

Vastaani käveli nainen,
käveli suoraan lävitseni.
Ei huomannut minua.
Ei tuntunut kivalta, ei, ei todellakaan.
Mutta ehkä minun pitää niellä kyyneleeni
ja yrittää ymmärtää,
sillä minä olen erilainen.

Olenhan kiivennyt ylös tikapuita,
jotka on rakennettu kirsikankukista, suklaasta ja
valkoisesta lumesta.

Ilmassa maistui vaaleanpunainen hattara
ja rakkaus suolainen.

Joku kutsui minua.
"Tule jo kotiin."

Ja minä menin,
jätin katuvalot alapuolelleni.

Lähdit kävelemään kohti taivaanrantaa,
kuiskasin korvaasin hiljaa : "Tule takaisin."
Nauroit ihanasti ja nyökkäsit.

"Minä tulen."

Halusin lähteä mukaasi,
mutta jokin minussa esti.
Epävarmuus?
Pelko?
Miksi pelkäisin ulkomaailmaa?

En tiedä.

(Kanssasi tunnen itseni itsekseni.)

Haluaisin kuiskata sinulle: "Ole kiltti ja jää."
Mutten uskalla.
Olen heikko.
Haluan tulla vahvemmaksi.

Sinä olet jo vahva, haluat nähdä ulkomaailmaa.
Minä en. En vielä. En ole valmis.

Mutta lupaan:kun sinä palaat takaisin luokseni,
minusta on tullut vahvempi.
(Ja silloin en pelkää.)

Auringonsäteet ovat lopettaneet tanssinsa,
suutelet vielä kerran poskelle, käännät selkäsi,
lähdet.
Pois.
Askeelesi vievät yhä kauemmas,
kohti jotain suurta
ja
tuntematonta.

Pyydän, älä katso taaksepäin.

Ja he matkasivat sinne minne piti,

kauas vuorten taa,

lauloivat vanhoja lastenlauluja,

hyppelivät kiveltä toiselle,

ihmettelivät perhosia aamukasteessa,

ja kaikkea muuta ihanaa ja kaunista.

Aurinko ei koskaan paistanut tiellämme, ei kertaakaan.
Ainuttakaan valonsädettä emme nähneet yhdessä, emme koskaan voineet kävellä käsi kädessä punaiseen auringonlaskuun.
Saatoimme vain seisoa yön valtiattaren seuralaisena, kuunvalon ollessa ainoa spottivalomme.
Pidit kädestäni kiinni, vaikka käteni oli kylmä, kuin kuolleen.
Hymyilit minulle aina, vaikka me molemmat tiesimme ettei tämä tie ollut kuopaton ja kevyt, se oli raskas, synkkä ja varjoja täynnä.
Miksi valitsin tämän tien?
Siihen on vain yksi vastaus.

Pelkäsin Kuolemaa.

Eläisin mielummin ikuisesti varjoissa, kuin palaisin Helvetin polttavassa tulessa, muiden nauraessa taustalla, toivoen kuolemaani.
Satuit tielleni juuri silloin. Kun olin haavoittuvainen. Olisit voinut tehdä minulle vaikka mitä.
Mutta kaikenlaisien julmuuksien sijaan autoitkin minua, sait minut nousemaan pölystä ja tuhkasta ja kävelemään taas omilla jaloillani, ilman kenenkään apua.
Silti pidin sinusta aina kiinni, vaikka ei olisi tarvinnut.
Kosketuksesi oli kylmä, mutta miellyttävä.
Minulla oli turvallista olla. En pelännyt varjoja.
Ja kun aika kului, en pelännyt enää Kuolemaakaan.
Koska sinä olit siinä. Vieressäni.
Vain me kaksi, niin ajattelin. Vain me kaksi tällä mutkikkaalla, kuoppaisella tiellä, mutta kyllä me pärjäämme. Sillä onhan meitä kaksi.
Sinä, rakkaani, ja minä.

Mutta mistä olisin tiennyt, että joskus sitä tietä kävelisikin vain yksi, minä.

Vajoan unimaailmaan, tunnen lentäväni kauas pois tästä maailmasta,
kelluvani hopeisessa valtameressä, joka on yhtä suuri kuin avaruus.
Ympärilläni lentelee monelaisia olentoja, niillä kaikilla on hyvä olla.
Ne hymyilevät, niiden naurut sekoittuvat yhteen kauniiksi musiikiksi.
Näen tutut kasvot niiden joukossa, se olet sinä.
Sinullakin on hyvä olla. Sinäkin hymyilet.
Tulet lähemmäs, sanot muutaman sanan.
En kuitenkaan kuule mitä sanot, äänesi hukkuu jonnekin hopeisen veden syövereihin.
Vesi velloo allani, se vetää minua alaspäin,
haluaa minut mukaansa.
Katseesi muuttuu, miksi olet surullinen?
En halua että tunnet enää kipua, tuskaa tai surua.
Haluan että olet iloinen.
Hymyile. Hymyile, hymyile.
Hymyile, ole niin kiltti.

Vesi vetää minut pois, takasin tuttuun huoneeseeni, peiton alle.
Toivon sinun makaavan vieressäni, hymyillen, toivottaen hyvää huomenta vaikka on jo iltapäivä.
Mutta tietenkään et ole siinä, miten voisitkaan.
Tiesin sen ja silti toivoin.
Olenpas hassu. Hassu pieni tyttö, joka ei uskalla heittää toivonrippeitään pois.
Haluaisin nukahtaa uudelleen, mutten saa enää unta.
Nukkumattu kurkistelee ikkunasta, mutta lähtee sitten pois.
Ehkä se pelästyi kyyneleitäni.

Haluaisin kuiskata kauniita sanoja paperille. Saada aikaan kauniita lauseita, kauniita tarinoita.
Täyttää koko valkoinen paperi pienellä kaarevalla tekstillä, ettei paperi olisi enää niin tyhjä, niin yksin.
Sillä olisi nyt mukanaan pienet kirjaimet, pieneet kauniit sanaset. Ne voisivat hymyillä yhdessä.
Mutta en pysty siihen. En pysty luomaan niitä sanoja joita haluaisin.
En pysty täyttämään tuota tyhjää paperia joka lepää edessäni pöydällä.
Jokainen sana jonka kirjoitan, tuntuu väärältä. Vääriä sanoja, vääriä lauseita.
Aivan väärä tarina. Ei sellainen kun haluaisin.
Miksi näin?
Miksi näin?
En tiedä.