Ajettuna umpikujaan labyrintissa,
betoniviidakko saastuttaa ilman,
voisin juosta läpi luotien ja terävien lasinsirpaleiden
(että tuntisin edes jotain).

Haluaisin poskilleni sadevettä,
mutta taivas on vaaleansininen kuin minä joskus,
nyt harmaata koska
olen ajanut itseni jonnekin kauas,
en tiedä.

(apua olen hukassa)

Horisontissa häämöttää uudet asfaltit joita talloa omilla pienillä jaloillaan,
äänet joita ei kuule täällä,
ajatukset joita ei ajattele täällä,
tunteet joita täällä ei voi tuntea
(ei nyt)

Haluan pois täältä.

Sisällä myrskyää,
astiat kilisevät mietteitä vasten,
veitset lävistävät ajatukset,
askeleet kulkevat ympyrää,
merivirrat löytävät itsensä pisamaisilta poskilta ja niiden silmien alta,
joissa joskus metsä tanssi mutta nyt,
ne mustat aukot silmien alla vievät kaiken huomion.
Herään sekavuuteen,
näen värejä ja ihmisiä, hymylihakset ovat käytössä koko päivän,
silti,
kukaan ei saa myrskyä laantumaan juuri nyt,
vaikka haluaisin.
Haluaisin kadota,
aloittaa alusta,
löytää itseni valkoisesta huoneesta ja merenpohjasta,
tai keskellä aarniometsää,
kuulla sellaisia ääniä joita ei ole ennen kuullut, olla vain,
hengittää,
olla ajattelematta,
koska nyt,
olen hukannut avaimen.

Olisi niin paljon asioita joista haluaisi kirjoittaa,
luoda lauseiden kaunis tanssi jota voisi nanosekunnin ihailla,
mutta,
tällä hetkellä kaikki liian sekavaa,
luovuuden kukka kuihtunut pois, en pysty hengittämään.

Jos silmiin voisi eksyä kuten niihin vihreisiin metsiin kesäöinä,
voisinko löytää sateenkaaren päästä ukkospilviä ja sellaisia salamoita jotka suutelisivat rohtuneita huulia?
Voisinko nähdä paljaita varpaita iltamyöhään betoniviidakossa,
löytää pellon laidalta sen kadonneen kirjekuoren jossa ei lukisi mitään,
ei ennen kuin nukahtaisin uneen ison kuusen alle.

Ja minä en haluaisi tuntea huolta,
en haluaisi katsoa ikkunaan ja sokaistua,
haluaisin sulkeutua upeiden äänien maailmaan ja sivujen rahinaan,
paljon kauniita lauseita.

Onneton ruusu kuolee hiljaa kituen oranssissa maljakossa,
miksi,
ei,
elämä riistetään taas, vain koska se on niin kaunista.
Minä en olisi halunnut riistää elämää.
Ruusuparka, liityykö tanssien ja laulaen pilviveneiden kuoroon yönä,
jolloin Kuu on kalpeampi kuin koskaan.

Eksyn niiden samojen katujen laidoille ja katson
kun meri vastaa sotaan ja,
vihreys on tuntematonta.

Minä kuuntelen kun ihmiset eivät enää muista minkävärinen on valkoinen.
Minä katson niitä vuoria täynnä kuolemaa,
eivätkä ne limaiset kädet täynnä kolmannen asteen palovammoja saa keuhkoistani kiinni,
sillä jo nyt minä juoksen pellon läpi täynnä lyijysadetta,
läpi äänettömien huutojen täyttämien vuorten,
läpi luumeren,
kotipihasi juurella.

Ja minä pakenen aurinkoon sitä todellisuutta,
minkä tajusin jo kauan sitten,
kun kelloista loppuu aika,
kun sotahuudot kajahtelevat,
kun tähdet putoavat taivaalta,
kuivuneille verisuonille.