12.8.2011

mä puhun valheita ja yskin tekokuoren palasia. ennen se kaiken tuhoava tuli on nyt enää pieni kylmä liekki keskellä kämmentä. (silmäpusseista voi lukea edellisöiden unet jotka natisevat, ratisevat, kirkuvat kuten noitavainojen uhrit)
bussi on tyhjä ja piiloudun penkkien taakse huonon musiikin sekaan kuten piilotan kaiken pitkähihaisten ja pitkien housujen alle. eikä ne oikeasti halua nähdä kuin sen hymyilevän emman joka innostuu venytyskoruista ja frida kahlosta. jos alan puhumaan tummiin metsiin eksymisestä tai saksista iholla tai kyyneleiden turvottamista silmistä, niiden keuhkoista kuuluu kyllästyneisyys. voiko monet roolit pelottaa syvimmänkin valtameren pois?
voivatko katuvalot oikeasti laulaa jos seisoo niiden alla? ja ne metsät hohkaa pimeyttä, haluan juosta keskellä tyhjää moottoritietä. mulla on tennareissa teksti jossa on kirjoitusvirhe ja bussin ikkunasta voi nähdä täysikuun. hengitän melankoliaa pakkasella ja niiden valloittaessa koko kaupungin mä piiloudun peiton alle hämähäkin muotoista varjoa painajaisiin.

olin Pariisissa. kolme päivää enkä ole laskenut minuutteina. sade ropisi iltaisin joskus enemmän ja joskus hillitymmin, naksuttelin sormiani metroissa ja löysin hymyni Jeanne d'Arcin patsaan juurelta. ja musta tuntuu että se oli se aito hymy ja aito nauru, niiden kolmen päivän ajan eikä se johtunut siitä punaviinistä jota juotiin joka päivä ja ilta vaikka kerran tilattiin vahingossa valkoviiniä. jonottamista, miljoonia askelia ja vanha hautausmaa kaukana keskustasta, siellä haisi kalma ja tuntui syksyltä.
punaisia hiuksia katseltiin siellä, ne oli ilmeisesti harvinaisuus. hassua.
ja haluaisin niin kovasti takaisin, niihin metroihin, kirkkoihin, kävelylle Seinen rannalle, pieneen kahvilaan lasin kanssa, Eiffel tornin alle vain koska se on niin turistia, syödä italialaisessa ravintolassa vaikka ollaan Ranskassa. nyt olen vain täällä, puhun tietokoneelle koska tuntuu yksinäiseltä eikä kukaan vastaa viesteihin eikä ole ketään kenelle kertoa tarinoita miljoonista katuvaloista ja sadepisaroista ja pitkistä jonoista ja mukulakivityksistä, vaikken edes osaa kertoa kunnolla tarinoita. yksinäisyys kerääntynyt näihin seiniin jotka jätin ennen lähtöäni, taas limaiset kädet selkänikamilla.

olen yhä varmempi siitä että mun tulevaisuus, sydän ja sielu kuuluu jonnekin muualle, ei tänne pieneen kaupunkiin jota kutsun kotikaupungiksi. täällä ilma on erilaista, en pysty hengittämään.
mun hymy jäi Pariisiin.