Miksi kirjoitan aina perjantaisin. Silloin aallot tuntuvat lyövän vastapäivään keskellä hiljaisuutta ja virtoja kallioiden tuntumassa, vihaisia. Huoneessani sädekaihtimet vieläkin kiinni, peittävät auringon ja huoneessa on kylmä. Kohmeat sormet eikä peiliä jota tuijottaa. Kännykän näyttö on musta. ("en osaa vastata tuohon")
Tuomioni on oleva ikuinen. Rakkaus, onko se jotain mikä kirjoitettiin näkymättömällä musteella kiellettyjen listalle, syntisin. Ja leukaluuhun kirjoitettu, vain näyttelyesine ilman suudelmia otsaan tai kuiskauksia. Haluaisin tietää miksi, mutta koska kukaan ei vastaa. Tällä hetkellä tuntuu ettei jaksa mitään, voisin nukkua yli ikuisuuden ja herätä ydinpommien koputtaessa ovelleni. Musiikki tappaa korvani hiljalleen, haluan tuntea eläväni vaikka Yksinäisyys alkaa taas kalvaa jossain tuolla, se on jälleen herännyt horroksestaan.
En tiedä kauanko jaksa tätä paskaa, hengittämistä tietäen olevansa ehkä vain se itsestäänselvyys. Ja toiset ihmiset vievät hänet kaksisataa kilometriä itään enkä ole edes ikävissäni. Olisin voinut juoda seuraavaan aamuun asti. Olisi voinut olla viisi tervakeuhkoa mutta nyt neljä, sillä moottoritie ei kutsunutkaan. Koska olisin ollut vain se aave, haamu joka sytyttää savukeen yksin nurkassa, muiden hukkuessa järveen.

ja kirjoittaminenkin on nykyään niin hemmetin vaikeaa.

Olen nähnyt unia tupakantumpeista toisten käsivarsilla ja kävellyt paljain varpain Helsingin mukulakivetyksillä. Savu tanssii silmiin ja aurinko hengittää niskaan, liian polttavia katseita. Toivoisin ukkosta. Punaisessa autossa paloi bensavalo ja simpukka nilkassani kertoi vastaantuleville tarinoita, eilen parvekkeella horisontti oli violetti ja oranssi, sekoitus hukkaanheitettyjä sanoja ja kosketuksia lapaluilla. Tässäkin kaupungissa on joskus jotain kaunista vaikka betonitiet toistavat itseään loputtoman filmirullan tavoin eikä voi hengittää ennen kuin pellot muuttuvat juokseviksi metsiksi rinnalla ja toivoisin voivani repiä itseni ihmisyyden kahleista ja vain juosta kunnes varpaista loppuu veri ja perhoset uivat myötävirtaan valtimoilla ja solisluilla.

Haaveilen leijonista ihollani mutta vielä 365 päivää ennen kuin. Sudet syövät minua sisältäpäin ja pöllöt eivät ole sitä miltä näyttävät. Ampiaiset löytävät huoneeseeni tänäkin yönä enkä osaa kirjoittaa. Kesä pitää minut elossa.