Ne kaksi kättä oli liitetty yhteen,
nyt ne ommeltiin tiukasti kiinni, paljon tiukemmin.
Ja ne huulet hengittivät suudelmilta täyttyvää ilmaa,
yhä uudestaan ja uudestaan,
ja sisälläni paloi kynttilä rinnan kohdalla,
suuri metsäpalo, oi, varokaa!
Sormet puhuvat enemmän kuin ne sanat joita Yöttären näyttämöllä vaihdettiin,
ne tanssivat vimmatusti valssia selällä ja lantiolla, ne sormet, liian kauniit.
Sanat hukkuivat ikuisuuden äärettömään mereen,
josta sinä poimit ne kadonneet palaset ja ompelit takaisin kehooni.

Hei, minä hengitän taas.

Hengitin 120 tuntia miljoonakaupungin ilmaa,
jalat veivät eteenpäin, nauru hieroi vatsaa.
Aurinko suuteli poskia ja piirsi pienen pieniä pisamia,
yössä valot tanssivat kuurupiiloa.
Kaunis satukirja lehtipuineen jotka kävelivät käsi kädessä herra Auringon kanssa,
ja isoja rakennuksia jotka kurkottivat kohti taivasta ja kilpailivat kuka näytti kaikkein kauneimmalta.
Satukirja on luettu loppuun,
olen hypännyt toiseen, sateiseen ja kylmään märkään, satukirjaan (onko se edes satukirja) jossa katuvalot vain kävelevät laiskasti pitkin harmaita katuja joissa ei kuulu niin raikas nauru eikä niin erikoinen kieli.

Ja minä en oikein tiedä että miten käskisin sormien tanssia näppäimillä,
olisi niin niin paljon kerrottavaa ja sata repullista täynnä ajatuksia ja tunteita,
hymyjä ja uusia kasvoja.


Ehkä kerron joskus,
kun ajatukset ovat järjestäytyneet niin, etteivät ne enää hingu niin paljon takaisin pois täältä kuin vielä nyt.
Vielä minä tanssin niillä samoilla kaduilla kun eilen.

Silmäluomet tahdotaan ommella kiinni,
tönäistä näkymätöntä seinää päin,
vastaan ottavat ne valkoiset luukädet, lasinsiruja sormenpäissä ja kynsien alla.

Tahtoisin että joku puhaltaisi pääni sisään,
avaisi lukon korvan takana,
päästäisi ajatukset lentämään perhosina, numeroina, lasinsiruina, palasina,
pieniä palasia ja vieraskielisiä sanoja ja kyynelinä.
Tuuli saisi hyväillä kasvojani ja nostaa punaiset hiukset ilmaan asti,
sade piiskaisi vartaloani ja suutelisi haalean punaisen nauhan pois.
(ei kukaan huomaa ei huomaa kun hymyilen)

Voisiko joku avata lukon,
heittää rauta-avaimen kauas pois pois,
pää tukehtuu ja sataa sisällä vaikka ulkona ei sada ja toisinpäin.

Pian helpotus,
uni ja ikuisuus,
pian heitän kellon roskakoriin, hautaudun unimaailmaan,
se Nukkumatti pääsisi vihdoin kanssani tanssimaan,
voi hassua kuulostipa runolliselta.

Enhän minä edes tunnista itseäni peilistä.

Linnut putosivat mereen ja lattialle ja soralaatoituksilla metsän uumeniin,
sinne missä pieniä paljaita jalkoja ei ole ennen nähtykään,
ei ole nähty niiden tanssittavan ruohon erivihreäsävyisiä korsia ja lehtiä,
eikä sammal siellä laulanut niinkuin siellä paikassa,
missä kerrottiin olevan jotain aivan liian kaunista tähän maailmaan lukittavaksi.

Ilma täyttyi siitä hiljaisuudesta jota tuuli huusi yksinäisyyttään,
ne linnut eivät enää heränneet aamukahvin tuoksuun kesäaamuöisin,
eivätkä toivottaneet hyvää yötä väärään aikaan,
eivätkä täyttäneet vaaleansinistä posliini-ihoa kukkasista ja ruusunterälehdistä, joita ne olivat keränneet simpukoiden aarrelaukusta,
salaa tietysti.

Se syvä paha yksinäisyys kaatui pienen sielun niskojen päälle,
repi takkuiset hiukset päästä,
piirteli joka puolelle punaisia rumannäköisiä viivoja jotka sattuivat ja maistuivat raudalta,
eikä uni enää koskaan maistunut hattaralta eikä perhosten kasteelta,
kaikki oli rumaa,
peilikuva pirstaleinen,
sirpaleet nielaistu syvälle jonnekin, jossa ne tekevät yhä vain syvempiä haavoja.

Lintujen hautausmaa oli sinä päivänä hiljainen.
Tuulikin vaikeni lopulta,
se oli kohdannut seuralaisensa.

On sellaisia aamuja, jolloin haluaisin sinun heräävän viereltäni ja
saisin nähdä kuinka auringonhiutaleet tanssisivat silmäluomiesi alla
ja minä hukun hukun hukun jonnekin,
josta sinä aina pelastat,
pelastat pelastat,
ja minä puen päälleni typerän virneen.

Tahtoisin nähdä unia oravista ja ja,
valkoisista kaneista joilla on vanhanaikainen kello ja ne käskevät seurata tänne.
Silloin juoksee läpi seinän, sellaisen pehmeän ei liian kovan teräksisen, ja
joku liimaisi lapaluiden kohdalle siivet jotka saa irottettua pois jos oikein toivoo,
mutta enhän minä tietenkään toivoisi niitä pois, sillä haluaisin lentää jonnekin pois pois pois,
ja uinua vaaleansinisellä taivaalla, jos se ei olisikaan vaaleansininen, minä maalaisin sen vaaleansiniseksi.
Maistaisin pilveä, koska keijut sanoivat sen maistuvan hyvälle.
Herra Kuuviisas laulaisi minulle tuutulaulun ja nukkuisin kerrankin yhden yön oikein oikein hyvin, enkä heräisi herätyskellon kiljuntaan, enkä löytäisi aikataulua hengittämässä raskaasti niskaani.

Kukkasia satelee taivaalta, kukkaissade, kevät tulee, tanssi alkaa,
jokainen puhkeaa kukkaan,
en toivo siipiä koskaan pois,
lennän koko kesän, yksin tai yhdessä, jonkun kanssa,
jolle kertoa salaisuuksia ja tarinoita, ja pitää kädestä jos näkee painajaisia.




(paljon lukijoita, voi, hurrjan paljon onnelliseksi olen tullut, isokiitoshalauskaunis teille ♥
anteeksi että kiittelen koko ajan, mutta olen hyvin iloinen)

Jos sanat muodostettaisiin oikein,
syntyisi kauniita ja oikeita lauseita,
mutta muodostan ne väärin,
syntyy sellaisia lauseita joita minnekään ei voi esille asettaa,
pyyhin kaiken pois,
muistista mielen.

Mieli ei tottele ja minä,
muistan jokaisenikisen sinulle sanotun sanan ja kaikki ne sinua käsitelleet ajatukset,
yhä, aina.

Sanoit kerran hiusteni tuoksuvan mereltä ja että silmissäni asui kaksi hopeasimpukkaa.
Tietenkään se ei ollut totta,
mutta,
ympärilläsi ruohokin tanssi valssiaan,
ja merenkuiskaukset täytti ilman mustan,
Yöttären näyttämöllä.

Minä istuin harmaaksi tallotulla kivetyksellä,
sadepisarat suutelivat ensin kevyesti kasvojani, käsiäni ja hiuksiani,
intohimoisemmin, rajummin.

Yö nukkui levotonta unta ja
kuu karjui hullunlailla, jossain ulvoi susi.

Katosin ja unohduin,
pyörremyrskyn kouriin jota kutsutaan usein nimellä joka alkaa kirjaimella r.
Hukuin värien valtamereen,
vesi oli kylmää ja lämmintä,
makeaa ja suolaista,
kyyneliä surun ja onnen tuomista lähteistä,
ja minä

en tiedä.

Nukkua voisin sataviisikymmentävuotta koivun puun oksilla ja tuntea kerran se tunne
kun herää putoamiseen.
Alhaalla ei olisi pehmeää keijujen tanssilattianurmikkoa
vaan kova ja kivinen kylmillä sanoilla päällystetty tie jonka läpi kulkee ne
ketkä eivät tiedä.

Tyttö lohdutti jokea hiekkapaperikäsillään,
ja sai tämän hieman hymyilemään.
Joki pyyhi punaiset ja violetit kyyneleet, ne maistuivat pahalta
ja saastuttivat linnut ja merikasvit, jotka halusivat vain hieman tanssia.

Takkujen alla pienet punaiset rusetit,
ja pilkullinen kesämekko, vaikka hiirenkorvat ovat vasta aloittelemassa näytöstään
ja pajunkissat kutittelevat jalkapohjia.
Tuulitytöt kutovat sammalsukat,
ja lukivat satua herra Auringon alla, se punastui ja katosi jylhän harmaavuoren taakse avaruuteen,
sädettäret pyysivät hetken vielä tanssia ja ne tanssivat aivan pienen hetken,
ennen tummien säteiden tuloa ja tähtiä ja Kuu Viisasta.

Puut johdattivat askeleet harhaan ja hiljaisuus sitoi kädet selän taakse.

Joku piirsi tytön poskelle vesipisaran,
sammalsukat eivät suojelleet enää,
tuulentytöt olivat menneet nukkumaan.

Joki itki jälleen.






ps. halausrutistus kaikille lukijoille,
valopilkut taivaallani ♥