miksi meidät pitäisi tuomita

ja polttaa muka syntisinä rovioilla niillä toreilla joilla me aina kävellään (käsi kädessä)

eikä sen nyt pitäisi haitata että mulla on punaiset hiukset

ja hänellä mustelmia kaulassa.

odotan innolla tuomiotamme rikoksesta

jota emme ole ikinä tehneet.

paitsi teille jotka elätte yhä sillä vuosikymmenellä jolloin kaasukammioihin tönäistiin kaikki ne vähän massasta poikkeavat (erilaiset) eikä me ees olla ainoita tässä maailmassa, tässä valtiossa, näissä kaupungeissa. tuskinpa vain kenenkään silmät poraisivat reikiä niskoihimme, heittelisivät ranteista seinille, repisivät hiuksista huutaen solvauksia. mutta sinä ja sinä, älkää osoittako aseillane meidän ohimoitamme koska me ei olla tehty mitään väärin.

(sulle tuntuu maine olevan tärkeämpi kuin tyttäresi onnellisuus mutta se on mulle ihan ok)

ja me suudellaan siellä missä halutaan, eikä varata aikoja terapiaan vain sen takia että rakastetaan.

(mä aion suojella sua)

(mä ja mun hampaat ja liikaa vapaa-aikaa)

kaksi yötä. kaksi pitkää päivää ja mä olen puhunut ihan hassuja vaan, tänäänkin. ajattelemattomia sammakoita mutta en mä oikeastaan tiiä, osaako ne sammakot edes puhua.

ehkä sydämen kammioissa jossa ne on piilossa.

aamut päivät ja illat ovat jo niin kylmiä että paleltaa mut ei se haittaa koska tämä tuleva talvi, joka jo koputtaa ikkunalautoja ja kohmein huulin suutelee kasvoja kun astuu ulos, ei tule olemaan kuin edellinen. nyt mä aion elää ja selviytyä enkä hakkaa jokaista paikkaa mustelmille enkä toivo joka aamu että jäisin bussin tai rekan alle enkä toivo että pystyisin viiltämään vielä vähän syvemmin.

ei, nyt mä vaellan arkipäivät jotka vie mut lähemmäs tyttöäni joka on mua aina vastassa linja-autoasemalla. ikävöin niin että en voi hengittää, niin että itkettää vaikka tää kaikki on jotain sellaista mitä eivät maailman taitavimmat runoilijatkaan osaisi kuvailla. eli en mäkään edes yritä, tää kaikki valtaa mun kehon sielun ja ajatukset, kaiken.

tänään mä kävelin mun pikkuveljen kanssa käsi kädessä koulun jälkeen kahvilaan ja kahvilasta bussipysäkille, se on jo seitsemän vee ja me nauretaan aina ihan tyhmille asioille ja tapellaan leikisti. joskus mä opetan sille numeroita ruotsiksi ja me kuunnellaan bluesia ja jazzia.

ei tää oo enää niin paha kun voi sanoa jo "ylihuomenna"

arkisia yksinäisiä päiviä ja sadepisaroita aamuisin ikkunassa. keltaista, punaista, oranssia ja syksy, kuolemassa . alastomia puita jo tienreunoilla ja nämä päivät ovat niitä jotka syövyttävät ruston ja luut sormista. mä kirjoitan biologian kokeessa esseetä ja käsi kramppaa ja mä haluaisin nähdä ihmisiä mutta joskus tuntuu että ne pärjää paremmin kun mä vaan hukkuisin jalkakäytäviin ja lehtikasoihin takapihalla jotka isä joskus haravoi ennekuin tuuli esitti balettinsa ja laulunsa ja kyyneleensä. tai että ne tosiaan pärjää, ettei niitä haittaa vaikkei me nähdä.
onko mun sisällä hämähäkkejä. (ja se poika sanoi että mulla on paksut posket. onko. onko? musta vaa'at on pelottavia. mä en pidä niistä. mä en halua niistä vihollista.)

mutta sillä yhdellä tytöllä on mustat hiukset ja kauneimmat huulet, me kävellään aina käsi kädessä joka paikkaan ettei eksytä väkijoukkoon ettei vaan päästetä irti ja suukotellaan kauppajonossa ja sytytän aina hänen tupakkansa. ja silloin aurinko jossain puiden takana enkä mä haluakaan hukkua.
mä haluan olla tässä.
n
y
t