Silmistä valui ruostetta vastamaalatulle aidalle,
sellaisella puiselle, valkoiselle aidalle,
sen takana on punainen puutalo jossa on ikkunoissa kukalliset verhot,
ne on ostettu kirpputorilta ja ne tuoksuvat kodilta.
Kädet maalataan sinisiksi ja ilma tanssii höyrynä suun edessä.
Joku on käynyt maalaamassa taivaan valkoiseksi, ja piirtänyt sinne muutaman hassun pilven,
ne muodostavat kuvioita, yksi on laiva, yksi on kukka ja aurinko.
Joskus unohtaa hengittää ja silloin pettyy kun ilma ei tanssahtelekkaan ihan siinä edessä.
Hengittäminen on työlästä ja jokainen luu rusentuu kasaan, muodostaen pienen häkin vatsan pohjalle. Häkki on lukossa ja sinne on lukittu kultaisella avaimella kaikki vesi ja äänettömät huudot, kaikki se mikä oli joskus kaunista on nyt pilattu tehdassavulla ja siihen tukehtuu ja kohta koko maailma hukkuu ruumiisiin ja vihreät setelit tanssivat pöydillä.
"Hups", ne sanovat.
Kultainen avain on hukattu ikivihreiden lehtien alle, kaivettu kuoppa multaan, sinne se on heitetty. Eikä kukaan tule sitä kaipaamaan.

Balettitossuja kivisellä asfaltilla.

Huuda huuda, huuda, minulle.
Olen paha paha paha, paholaisen lapsi,
silmäni ovat punaiset ja hiuksissani pilkistää sarvet.
Huuda huuda, paiskaa minut sanoillasi, kirouksillasi kiirastuleen,
mutta minä vain nauran nauran,
koska se kutittaa.
Ja vedän kaulavaltimosi auki ja jätän vain luut jäljelle,
piirrän niihin kuvioita tusseilla,
vien ne museoon ja saan viisikymmentä senttiä.

Pienet askeleet kulkevat hukattujen sanojen täyttämällä tiellä
asfaltti polttaa ihoa,
lasinsirpaleet, ne terävimmät, piirtävät kauniita kuvioita jalkapohjiin,
värittävät ne punaisella.
Huutoja yksinäisiä kuuluu metsien tuolta puolelta, ihmiset maalaavat hymynaamoja kasvoihinsa huulipunalla, ripsivärillä ja tekopyhillä sanoilla.
Ne sanovat etteivät välitä ja
tämä eräs pieni vuodattaa yhden pienen kyyneleen jokaiselle huudolle,
jotka kaikuvat kuin mielipuolen kiljunta ontoilla seinillä.
Väkivaltaisia otteita, suolanmakuisia haavoja, niitä oikein syviä, aikakaan ei halua niitä parantaa.
Ihmisvaltameri peittää kasvonsa värikkäisiin vaatteisiin, vaikka mieli on musta,
taivas on punainen kaikkien äitien vuodattamista kyyneleistä, joiden lapset kuolevat käsivarsille,
luotien musisoidessa selän takana, ja ihmiset heittävät rahaa pikaruokalankassoihin.

Tämä yksi pieni antaa yhdelle tytölle valkoiset siivet, pieni otti ne naulakostaan, luuli että tarvitsee niitä itse. Tyttö pukee siivet päälleen ja kiipeää kultaisia tikapuita pitkin jonnekin,
ja pieni vilkuttaa tytölle, maidonvalkea hame tanssahtelee.
Hetken ajan ilman täytti nauru ja hymynhäivähdys kasvoilla, punaiset posket.

Pian joku itkee aamukasteessa, hukuttaa maan ruusuilta maistuvilla kyyneleillään.

Tupakansavu täyttää pienen huoneen,
maalaa kalmankalpeat seinät harmaiksi,
peittää suloisen tuoksusi, olen surullinen.
Harmaa savu tunkeutuu pedon lailla sisuksiini,
puristaa keuhkojani ja minua ahdistaa.
Yritän olla yskimättä, mutta vaimea ääni täyttää pian sen pienen huoneen,
jossa me kaksi istumme lattialla, hiirenhiljaa.
Palaat mietteistäsi takaisin tähän maailmaan, käännyt katsomaan minua merensinisillä silmilläsi,
ja sinua naurattaa. Hartiasi hytkyvät, pieni nauruntyrskähdys pääsee siroilta huuliltasi,
voi kuinka rakastankaan sitä.
Pitelet tupakkaa keltaisissa sormenpäissäsi, katselet siitä nousevaa savua kuin se olisi maailman kaunein näky. Savun tanssi on sinusta niin kaunista.
Minusta se on lähinnä kuvottavaa, mutta vedän vetoketjun tiukasti suuni eteen,
enkä päästä sanaakaan.

Kello lyö neljä, viisi, kuusi. Ajankulku tuntuu niin merkitsemättömältä nyt,
kun saan maata sinun kanssa sängylläsi, kieriskellä lakanoissa joissa on suuria auringonkukkia ja vihreää ruohomerta, painautua yhä lähemmäs sinua,
ja haistaa vihdoin suloinen tuoksusi.
Painat pehmeät huulesi huulilleni, suudelmasi maistuvat tupakalle ja hennosti vesimelonin makuiselle huulirasvalle. Silti, tunnen olevani maailman pahin nisti, sinä olet huumeeni,
maailman pahin huume, pahempi kuin heroiini, pahempi kuin lsd, pahempi kuin mikään.

Kellon tikitys vaimenee, ainoa musiikki mitä kuulemme on tasainen hengityksemme,
ne sekoittuvat yhteen.
Kätemme sulautuvat kiinni toistemme vartaloihin, suutelemme huulemme verille,
hiuksemme ovat hiusmerta aurigonkukkien yllä, ne menevät takkuun ja pörrölle.
Kuulen sykkeesi, sydämen lyöntisi,
kuljetan kättäni kyljelläsi ja sinua hieman kutittaa, hymyilet, suutelet nenänpäätäni.

Hetken olemme yhtä,
hetken ajan tulevaisuus, tämä hetki, menneisyys, kaikki näyttää valoisammalta,
niin kirkaalta että meinaan sokaistua.
Pelkkää hyvää unta vain, painajainen alkaa vasta sitten kun kätemme irtoavat toisistaan,
ja nousen junaan, junaan joka vie minut helvettiin, pois taivaasta.

Hän maalasi huulensa sinisellä,
lakkasi kyntensä liilalla,
silmien alla oli tähtiä,
hiuksissa tanssi pinkkien eri sävyt käsi kädessä.
Hänen äänensä kuulosti perhosten laululta,
askeleet olivat höyhentäkin kevyemmät.
Häntä piti pidellä varoen, kuin sata vuotta vanhaa posliininukkea.
Hänelle piti sanoa kauniita sanoja, jotta hän sanoisi niitä takaisin,
jotta hän nauraisi ja täyttäisi naurullaan koko maailman
ja minä tunsin lentäväni pilvien yli avaruuteen.

Suudelmat maistuvat kirsikoilta ja mansikoilta ja kaikelta makealta,
karkilta ja hattaralta.
Väritin taivaan vaaleanpunaiseksi, aivan kuten kaikissa kliseisissä saduissa.

Luurankomies makaa päälläni,
repii vaatteet,
silittää luisella kädellään pehmeää poskeani.
Luurankomieheh kosketus on kylmä,
se jättää ennen niin punertavan ihoni jäänsiniseksi
ja minulla on ihan
hemmetin
kylmä.
Tärisisin jos minulla olisi voimia siihen. Muttei minulla ole.
Maistan suussani raudanmaun ja minua yskittää.
Alkaa olla vaikea hengittää ja minulla on aina vaan
kylmempi olo.
Luurankomies hymyilee, se tietää että se on voitolla.
Sen hengitys haisee kymmenille mätäneville ruumiille ja
meinaan oksentaa.
Luurankomies suutelee kaulaani ja
haluaisin paeta mutta jalat eivät toimi, miksei.
Yksinäinen pelonsekainen hisipisara valuu alas otsaltani.


Ja pian herään, räpyttelen silmiäni, missä olen,
makaan sängyssä.
Liikuttelen jalkojani, tanssitan pieniä varpaitani.
Ilmassa on jotain salaperäistä, mutta Kuolema on häädetty pois.
Ripaus eloa ja paljon salaperäisyyttä.

Mutta olen kiitollinen.
Melkein rakastelin Luurankomiehen kanssa.

Hukuta mut mun omaan vereeni,
pyydän tätä Herra, Saatana.
Paiskaa minut sanoilla lattiaan,
se on täynnä teräviä lasinsirpaleita.
Päässäni nauraa joku, mielipuolinen,
minä, sinä, hän, kuka?

Pukeudun hienoihin vaatteisiin ja katson itseäni peilistä.
Lyön nyrkillä peiliin, peilikuva on rumarumarumaruma.
Pukeudun valkoisiin vaatteisiin koska niissä punainen näkyy niin hienosti.

Myyn kehoni torilla viidellä sentillä,
sanon: "Pidä siitä hyvä huoli."
Ja jo pian haistan veren ja suolenpätkät,
käärme luikertelee keuhkoihin reikäisiin.

Kalmanvalkoiset seinät täynnä tekopirteitä lauseita,
tyttö piirtää paperille keltaisia hymynaamoja, sormet verillä.
Tyttö teippaa suupielensä korviin,
peittää ranteensa yli-isoihin hihoihin.
Haluaa olla kuten naapurin kaksi barbie-tyttöä vaaleissa hiuksissaan joissa on pinkkejä raitoja.
Haluaa samanlaisen pepsodent-hymyn, kuin sen hammastahnamainoksen naisella, vaikka ne hampaat on kyllä muokattu tietokoneella.

Ja isä koputtaa oveen, kysyy tuttuun tapaan: "voimmeko jutella?" ja löysää kravaattiaan.

Tyttö ottaa aseen tyynynsä alta.