mä kirjoitan sunnuntaisin ja tykkään lauantai-päivistä enemmän kuin koskaan ja lasken rahoja että ne riittäisi kulkemaan sen 200 kilometriä ja tehdä lauantaista taas kauniin ja se päivä on ainoa jolloin mä oikeasti hengitän ja perhoset ui vastavirtaan mun verisuonissa.
enkä ole ajatellut terää iholla pitkään aikaan. kaipaus täyttää mielen umpikujat ja labyrinteistä katoaa kaikki tiet jotka veisivät harhaan ja katoamisen vaara vähenee.
tää syksy tuntuu olevan kaunein ikinä. näen unta leijonalemmikeistä ja kirjoitan Surusta, Sateesta, Tiikeristä ja Ahmasta.
ja oli ilta, oli kaupungin tyhjä tyhjempi keskusta ja käsi kädessä ja suudelmia kirkon penkillä ja yhtäkkiä aika juoksi ohitsemme sanomatta mitään. muistona mustelmia kaulassa ja silmien takana ikävää.

mä oon niin onnellinen nyt ettei ees sanat muotoudu mitenkään millaisiksi lauseiksi koska ei tätä tunnetta osaa selittää, mä haluaisin vaan huutaa koko maailmalle että oon alkanut elämään uudelleen.
eikä ne varjot huuda mulle enää enkä mä pelkää. odotus painaa rintalastaa, kiertyy niskanikamien väliin. mut hymyilyttää.

suojele mua siltä mikä musta on tullut

perjantai ja humalaista ketjupolttamista, täysikuu ja kävin uimassa joessa. (ei noi sun arvet jaloissa oo ees pahoja se sanoi vaikka se ei tiedä musta enää yhtään mitään) ja itkua saunassa kun viisi minuuttia omaa rauhaa. lompakosta kadonnut viisikymppiä ja mä haluaisin aseen tyynyn alle. ja kuinka kaikki vilisi silmissä ja oli hauskaa eikä kukaan yrittänyt estää kun avasin jo liian monetta tölkkiä eikä puheesta saanut selvää eivätkä askeleet menneet suoraan mutta silti osasin sytyttää tupakan huonolla sytkärillä.
ja kun luulin lauantaita kauniiksi se olikin vain illuusio, en päässyt sängystä ylös ennen neljää päivällä ja mun päältä ajoi miljoonat traktorit, rekat ja panssarivaunut. eikä se burana itse asiassa auttanut kuin vasta kuudelta.
toisinaan mä oon oikeesti helvetin säälittävä ja kaikki sanoo sitä samaa, ne huutaa ja kaivelee muistoja mistä sanottiin ettei niistä puhuta. (sä et tiedä mitä mä ajattelin silloin kun terä suuteli ihoa liian monetta kertaa)
humala on olotila jolloin koko maailma tuntuu olevan sun käsissä ja tuulenvire kuulostaa sonaalita sun hiusten takana ja korvien alla ne salaisuudet joita kerrotaan hiljaa kuiskien kahdestaan autossa. eikä se vesi itseasiassa ollut niin kylmää vaan turvallista. ehkä täysikuu kertoo huomenna minne päin kulkea.
jos voisin, kelaisin koko ensi viikon aina lauantaille asti koska mä aion tehdä lauantaista kauniin ja se on oleva kaunis koska tätä viikonloppua vihaan paitsi perjantai. mä tarvitsisin yliannostuksen järkeä ja ison lyönnin kasvoihin ja kylkiluiden väliin.

(mä kaipaan sen yhden suudelmia, olen narkomaani)
200 kilometriä on pitkä välimatka.