en osaa olla

Vitut onnellisuudesta, tahrin kuihtuneen lumen ranteideni verellä enkä ihmisten silmien alla edes yritä piilotella. Katsokaa, mä oon friikki. Oon oppinut elämään mun demoneitten kanssa, ne voi hyvin pääni sisällä ja tekee musta antisosiaalisen ja vainoharhaisen.

Mitä mulle kuuluu?

Tuntuu kuin olisin katoamassa omaan itseinhooni, niin syvälle, niin pohjalle että haluaisin rakentaa sinne kodin. Miksi haluan edes parantua? Mitä tapahtuu parantumisen jälkeen? Menetänkö osan identiteettiäni, osan persoonastani silloin kukistetulle Pahalle?

Mitä mun elämässä tapahtuu?

Ei mitään. Putkiremontti pakottaa heräämään joka päivä 6.00 ja olo on kaiken aikaan kuin rekan alle jäänyt. Tappelen läheisteni kanssa sen yhteydenpidon ajan jota heihin jaksan pitää, olen rasittava ja aina ärsyyntynyt. Oma peilikuva ärsyttää, oma toiminta ärsyttää, koko maailma ärsyttää.

Lihakset ovat jumissa. Minä olen jumissa.

Olen yksi iso mustelmanvärinen lihaslukko.

Jos mä menisin kovaa ja korkealta, koskettaisin aurinkoa sulamatta itse ollenkaan ja romahtaisin sen jälkeen valonnopeudella asfalttiin. Mitä sitten tapahtuisi?

Onnellisuus on outo ja tuntematon tunne. Sydän haluaa vain laulaa, keho haluaa tanssia ja suupielet haluavat hymyillä. Olo on euforinen mutta samalla pelottava. Herään kirpeisiin aamuihin viivytellen kuumassa suihkussa ottaen maailman vastaan aidolla hymyllä jonka kaivoin esiin vuosien jälkeen.

   

Vaikka onnellisuus on juuri nyt elämässäni in, se on pelottavaa ja sen kanssa elämiseen pitää tottua. Masennus seuraa istuen olkapäälläni pienenä olentona, ennen Se oli minua isompi olio joka veti syvälle helvettiin. Seurasi pahoja asioita. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen Se vain istuu. Istuu ja miettii. Miettii ehkä koska on aika palata takaisin. Talvi tulee olemaan ahdistava ja stressaava koska viime talvi oli hirvein ikinä. En muista mitään. Tammi viiva huhtikuu. En muista mitään. Mitä olen tehnyt, kenelle olen puhunut, mitä on tapahtunut. En mitään. Pelkkää mustaa. Ei uutta mustaa talvea. Haluan tuntea lumen ja juosta susien kanssa ja sakset kädessä.

Otan elämän vastaan avoimin haavoittuvin käsin. En luota kehenkään. En luota äitiin - hän sekoilee, valehtelee, näyttelee. En luota isään - hän valehteli minulle kolme vuotta ja rikkoi perheen. Nyt alan vasta käsittämään miten synkkä 2014 on ollut. En luota tiettyihin ystäviin - ne puhuu selän takana ja sanoo asiat jotka haluan kuulla. Olen ollut vain pitkään keho tuntemattomille ihmisille jotka haluavat suudelmia ja suihinottoja eivätkä yhdessä nukuttuja öitä. Olen ollut nukke.

En enää. Voin olla kiltti mutta jos satutat, kuristan sut omilla paljailla käsilläni. 

Voin olla onnellinen, mutta jos silmäni murhaavat sinut. Älä katso enää. Jos ensimmäinen katse ei tappanut, toinen tappaa.

Harrastan kolmenkimppaa viinin ja viskin kanssa. Menen nukkumaan yksin koska yksinolo ei satuta kun sen kanssa on oppinut elämään.

Saatan tuntea kipua talvella. Se ei haittaa. Olen valmistautunut. Lyön Hirviöltä hampaat kurkkuun. Tämä on mun elämä.

Katson itseäni peilistä ja vaihteeksi kasvot näyttävät terveiltä. Ei ole silmäpusseja eikä epätoivoa täynnä pursuavia silmiä. Katson itseäni, tunnistan itseni. Enää ei näy merkkejä siitä säälittävästä ihmistä muistuttavasta olennosta joka joskus olin, joka joskus halusin jopa olla. Kävelen leuka pystyssä kohdaten maailman juuri sellaisena kuin se on, varmuus selkärangassa muistuttamassa ettei vanhaan ole enää paluuta. Enkä mä edes halua palata vanhaan; niihin iltoihin kun itkin kylppärin lattialla reidet veressä tai niihin aamuihin kun ensimmäinen ajatus oli mä haluan kuolla jo. Ilma tuoksuu raikkaalta ja ihmiset näyttävät kauniilta. Jopa ne ärtyiset ja ryppyisät. 
    Huonoja päiviä tulee mutta otan ne vastaan vahvuudella. En enää kierry sikiöasennolle nurkkaan oman masennukseni kanssa rakastelemaan vaan hyväksyn huonot päivät siinä missä hyvätkin. En tiedä mistä tämä yhtäkkinen paranemin on johtunut; onko se kesä, onko se minä, oliko se yksi aamu jolloin heräsin ja sanoin ääneen nyt saa riittää, oliko se EI ja luurien lyöminen äitä vastaan. En tiedä. Jotain on tapahtunut ja tykkään tästä muutoksesta. Emma ei ole enää pelkkä joustava varjo, vaan Emma on nyt näkyvä henkilö. Emma on hyväksynyt olevansa oman itsensä turva joka ei tarvitse yökerhossa miesten kähmintää ja huonoa humalaista seksiä kertoakseen olevansa hyväksytty ja kaunis. Emma hyväksyy itsensä. 
       Jokaviikkoiset terapia-istunnot ovat kestäneet vuoden. Lääkintä on kestänyt vuoden. Isän pettäminen, vanhempien avio-ero, äidin sekoaminen, pikkuveljen taantuminen, pikkusiskon sydämeen tungettu viha. Yhden yön suhteita, kipeitä paikkoja, mustelmia reisillä, mustia aukkoja humalaisista öistä. Paljon verta, paljon arpia, itkua, itsemurhayritys. Huonoa seuraa, eksyksissä, irrallisuus. Pitkä ja kivinen tie on ollut eikä se ole loppu vielä vaikka hymy onkin tällä kertaa aito ja kahteen vuoteen on itsevarma olo. Olen kasvattanut juuret. Enää en ajelehdi yksin autiolla merellä. 

Mä olen kasvanut tämän matkan aikana tytöstä naiseksi, aikuiseksi naiseksi. Tämä aikuinen nainen on uusi Emma joka istuu varmasti terapian vastaanotossa, joka sanoo ensimmäistä kertaa vastaan äidille, joka meikkaa itseään eikä miehiä varten. Tämä aikuinen nainen on Emma jonka silmissä syttyy valo ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Jokainen päivä on uusi seikkailu. 

Olen alkanut pitämään nimestäni. Minä olen Emma. Ja olen elossa. Mä tunnen olevani vihdoin ja viimein ELOSSA. 

tänään olisi ihana jäädä peiton alle makaamaan ja vihaamaan maailmaa ja ennen kaikkea vihaamaan itseäni.

oon ihan ällöttävä. viime viikkoina olo oli ollut jopa siedettävä ja pieniä onnenpilkahduksiakin läikehteli auringon säteissä. ylihuomenna kuitenkin nupolle menen taas selittämään että paskaa kuuluu - taas.

      perhe on ihan hullu. äiti on sekaisin, se itkee ja huutaa puhelimessa että sillä on niin paska olla. pikkusisko on naiivi eikä oikein tiedä miten tähän kaikkeen sekasotkuun pitäisi reagoida. pikkuveljen silmät ei tuiki. isäkin voi salaa pahoin. 

jotenkin kaikki kuvittelee että mun päälle voi kaataa kaikki paska. olen välikappale kahden nelikymppisen välisessä taistelussa, oon se ei-kenenkään-maa jota yritetään anastaa. koska hymy peittää todellisen olon, ehkäpä ne kuvittelee että voin hyvin. olenhan mä terapiassakin käynyt jo yli kuusi kuukautta, eiköhän olisi jo aika ottaa niskasta kiinni ja lopettaa olemasta masentunut. niin ne sanoo. tee jotain kivaa. hymyile. naura. 

        fuck you.

houkuttelisi soittaa töihin ja sanoa olevani kipeä. pää on sumussa, sydän on väsynyt ja keuhkot tervasta mustat. 

 

mutta eihän sitä ketään usko. väsyttää niin ettei jaksa edes viiltää. on niin huono olo että teräkin on liian kaukana, tuntuu liian painavalta, liian työläs työ tuo itsensä satuttaminen.

perjantaina niin sekaisin kuin ihminen olla ja voi, lääkkeitä kitalakeen kuvitellen että ne on karkkeja
kaveri läpsii poskille ja ne miettii soittaako ambulanssin
"en valvonut koko yönä ku katoin että sä hengität"
sori. ensi kerralla onnistun paremmin.

en tiedä mikä sai mut tarttumaan niihin pieniin pillereihin ja toivomaan että ehkä tää olisi viimeinen ilta tässä maailmassa. sisällä on jotain tosi räjähdysherkkää. mä oon tikittävä aikapommi.
tik tok tik tok.

viisarit liikkuu ja päivät paranee ja pahenee ja yhtenä päivänä mä en olekaan enää täällä
kun ette ole vahtimassa
silloin on mun vuoro
mun vuoronumeroni Helvettiin.

Kaikki tuntuu hehkuttavan alkavaa kevättä; mua vastaan poskipäitä puree vain se sama kylmä tuuli kuin aiemminkin. Tupakka maistuu kitkerältä ja nivusia särkee. Työtunnit menee samaa vauhtia kuin liukuhihnalla tavarat. En muista että olenko hymyillyt asiakkaille ja sekoitan aina numerot toisinpäin. En muista katsonko silmiin tai että kuulostaako mun nauru ontolta. Mä en tiedä mikä päivä on.
Levottomat jalat kuten siinä biisissä. Maalaamisen jälkeen oon ihan puhki. 

Haluaisin leikata tän sydämen helvettiin tästä painavasta rinnasta taas kasvavien tissien päältä joita pojat aina baarissa kattelee. Miksen mä voisi olla Näkymätön Lapsi vain. Yksin mun uusien ja taas uusien tiikeriraitojen kanssa. Vaikka sanon kaikille että oon "kuivilla". Vitut. 
Kiroilen liikaa, poltan liikaa tupakkaa, kärsin aivan järkyttästä surusta joka taitaa viedä multa hengen. 

Ei mulla muuta. Taidan ottaa saikkua. 

Mum, your daughter is fucked up. But she smiles so she's happy, right? Right. 

Joka päivä on samaa paskaa. Joka aamu herääminen on yhtä tuskallista kuin eilenkin, avaan verhot ja huomaan auringon; jään sisälle välttelemään ihmisiä. Kädet tärisee koko ajan ja sydän lyö miljoonaa. Hautaudun peiton alle odottamaan mädäntymistä, täällä ei ole oikein mitään muuta tehtävää.

Olen menettänyt mielenkiintoni kaikkeen ja jokaiseen ja todellisuudessa ei ketään varmaan edes sen pahemmin kiinnosta miten mun pään sisällä asiat risteilee. Tai että miten mulla menee.

Se hymyilee joten sillä on kaikki hyvin, right?

Tupakkaa kuluu liikaa ja uupumus kaivautuu luihin ja lihaskudokseen asti. 

Ei jaksaisi syödä, ei jaksaisi olla. Voisimpa lakata olemasta. Tulkaa kusemaan haudalleni.