all this and heaven too

eilen pääsin töistä kello 21.00. koko seitsemäntuntisen työpäivän aikana oli sisuskaluissani vellonut sellainen tunne. jotain pahaa tapahtuu. tai on jo tapahtunut.
"isä haluaa ottaa musta avioeron" äiti täräyttää kun astun autoon ja renkaat lähtevät rullaamaan kohti keskustaa. parkkipaikalla itketään molemmat. 
en muista koska viimeksi olisin itkenyt niin paljon kuin eilen. meikit on levinnyt ja naama läikykäs kun niiskutellen menen ulos kaverin kanssa tupakalle ja se sanoo että voivoi, kyllä sä näytät ihan normaalilta.
kriisitilanteissa ei ne ihmiset joita pitää tärkeinä ole ikinä läsnä.
ei ne vastaa viesteihin, taputtaa olkapäälle ja automaattisesti ajattelee että mä oon kunnossa sen jälkeen.
ettei mun sisällä muka olis jo valmiiks särkynyt jotain ja nyt jotain on mennyt vielä enemmän rikki.

tänään töissä asiakkaita katsoi turvonneet silmät ja keinotekoinen hymy. teki mieli itkeä koko ajan mutta koska töissä ei saa itkeä, kokosin itseni.

joku matto ollaan vedetty jalkojen alta ja just kun olin pääsemässä elämäniloa kohti takaisin, se viedään multa pois. luulin löytäneeni kotiin mutta oon taas ihan hukassa.

"ota tää vastaan niinkuin kaksikymppinen, emma. oot jo aikuinen."

en vitussa.