Ahdistaa, mä siivoan. Ahdistaa, mä juon lasin viiniä. Ahdistaa, mä ramppaan tupakalla. Ahdistaa, juon kolme kuppia kahvia että tärisen puolen päivää. Unohdan syödä ja havahdun kun keho muistuttaa olemassaolostaan kyökkimällä kurkkuuni näläntunnetta.
Isän uusi nainen on mukava. Tai no, eihän se kovin uusi ole kun salasuhdetta oli kestänyt yli 2 vuotta ennen totuuden läimäystä meidän jokaisen naamaan. Ei mua enää satu. Äiti napsii pillereitä kuin karkkeja ja mä aina salaa katselen olisko siellä jotain millä pistää päänsä sekaisin. Ei oo. Kaikki on sekavaa todellisuutta ja päivät tuntuvat helvetin pitkiltä. Jotkut päivistä ovat parhaita, seuraavina haluan jo kuolla. Maanisuus.
En mä tiiä miten tulisi elää. Tuntuu että mut oltaisiin ylennetty tässä suvussa kaikkein vanhimmaksi. Jokainen kertoo mulle murheitaan. Mummi haukkuu isääni mulle, äiti haukkuu isääni mulle, isä haukkuu äitiäni mulle, pikkusisko ei puhu juuri mitään vaan sulkeutuu mikä saa mut huolestumaan yhä enemmän ja enemmän. Pikkuveli elää omassa pilvimaailmassaan jonne mäkin haluaisin päästä. Siellä olis vaan miljoona legoa ja disneyelokuvia. Niitä missä on aina puhuvia eläimiä. Tai kaarnamuori.
Tuntuu että räjähdän. Sisälmykset leviää matolle, ruttoisen sieluni mukana levitän tautiani pitkin tätä itsemurhayksiötä.
