all this and heaven too

on ollut todella hyviä päiviä. jopa epäuskottavan hyviä.
ehkä siksi että mulle on muodostunut koulun ja töiden luoma liukuhihnavaihe joka pitää omat ajatukset loitolla. lupasin lääkärille ettei enää uusia arpia eikä olekaan tullut melkein kuukauteen.
en oo ees huomannut ajan kulua. aika menee nykyään niin huomaamatta ohi. sitä kuvittaa loputtomat televisiosarjat, punainen malboro ja kivat tekstiviestit.
silti sitä huomaa kokoavansa itsensä yhä uudelleen ja uudelleen vessassa mutta ei saa itkeä koska muuten ne näkee ja huomaa valuneen ripsivärin.
kaverit on oikeasti parhaita mutta vitsit puulusikalla viiltelemisestä ja ylipäätään vitsit liittyen tuohon ja masennukseen saavat mut vaikeaksi. enhän mä niitä voi syyttää koska en oo kertonut koska tälläset asiat on tosi vaikeita. kesti kauan edes saada suu auki näistä jutuista.

tuntuu etten oikeen riitä. pitäisi koko ajan olla parempi. kyllä mä voisinkin olla parempi. mutta ei jaksa, ei ole voimia. on niin hirveän mitätön olo etten kestä olla. 
kaikki tuntuu olevan parempia, sellaisia neroja. mulla on matikka viisi, kemia viisi ja fysiikka kutonen. oon lukenut pitkää saksaa mutta saan lyhyestä kuuntelusta huonoimmat pisteet. en osaa kirjoittaa esseetä.
päädyn vielä katuojaan mut ehkä se on ihan ok.