Hengitys höyristyy.
Lehdet ovat jäässä, ruohikon päällä valkeaa.
Paljaat jalat koskettavat kylmää maata, iho menee kananlihalle.
Kädet kiertyvät automaattisesti kehon ympärille,
keho vaatii enemmän, paljon enemmän lämpöä, vaikka mieli ei tunne mitään.
Mieli on tyhjä, katse lasinen.
Se katsoo vain eteensä, jonnekin kauas. Välttää katsomasta alas.
Vaalealla maalla näkyy hieman punaista.
Punaista ruohikolla, punaista jaloissa.
Olo on likainen.
Vieraat, isot jalanjäljet vievät poispäin, joku on juuri kävellyt pois.
Hiukset ovat aivan sekaisin ja takkuiset.
Kyyneleet jäätyvät poskille.

Syksy saa lehdet punastumaan.
Se hemmottelee luontoa, antaa luonnon loistaa vielä hetken upeissa, erilaisissa väreissä.
Punaista, oransia, keltaista, hitunen vihreääkin.
Luonto tanssahtelee vielä vähän aikaa, pitää viimeiset kirjavat juhlansa.
Sitten tulee kylmä talvi, joka talloo luonnon jalkoihinsa, levittää suuren lumisen viittansa sen ylle. Kaikki peittyy valkeaan.
Lintujen sirkutus on lakannut, värit hukkuneet jonnekin.
On vain valkoista, valkoinen maisema.
Ja hiljaisuus.
Juhlat ovat ohi.