mä en tykkää koeviikoista mutten kyllä tiiä et kuka niistä tykkäiskään.

kirjoitin tänään esseen äidinkielessä Helene Schjerfbeckistä enkä ole katsonut kuin hieman huomisen enkunkokeen kielioppialuetta. ei huvita, ei jaksa, haluaisin vain nukkua lauantaihin asti jolloin se yksi maailman kaunein naisen alku tulisi piristämään tätä ahdasta kituvaa pikkukaupunkia jonka keuhkot on puhkottu.

kuuntelen Queenia ja muistelen lauantaita, me katottiin sitä liveshowta joka tuli televisiosta ja aamulla syödään suklaamuroja sängyssä. eikä edes ulkona riehuva tuuli saanut mun vitutusmittaria räjähtämään. mut kyl se sitten meinasi kun astuin ulos linja-autosta ja olin taas täällä. kotipaikkakunta.

silmät tuijottaa näyttöä ja yöunien liian vähäinen nauttiminen näkyy mustista renkaista niiden alla. joo pitäis mennä aikasemmin nukkumaan mut toi sänky on tyhjä ja kylmä ja tää huone on sekasotku kuten mä itsekin mut oon ainakin rakastunut sekasotku.

mulla on ikävä sydämensykkeitä mut ne on siellä 150 kilometrin päässä. tai en mä tiedä kilometreistä mutta ainakin kaksi tuntia sinne kestää ajaa.

ei riidellä enää, sanoi äiti

ja mä sanoin että "joo, ei riidellä" vaikka tiedän että me palataan tohon samaan asiaan vielä monia, liian monia kertoja. mulla on mustelma kaulassa ja se saa mut näyttämään äidin silmissä säälittävältä paskiaiselta johon ei voi luottaa ollenkaan (mitä vittua).

äiti mikset sä voi hyväksyä mua sellaisena kun olen mikset sä voi hyväksyä että mä rakastan sitä tyttöä enemmän kuin ilmaa jota hengitän enemmän kuin mitään tässä maailmassa äiti ethän sä halua nähdä lisää niitä arpia ethän äiti mä en halua itkeä enää itseäni uneen. äiti, mä en halua kokea sitä samaa helvettiä uudelleen anna mun olla onnellinen anna mun hymyillä nyt kun jaksan nousta ylös sängystä joka aamu.

mä kuljen tän kaupungin kaduilla sellainen katse silmissä että se voisi polttaa jokaisen vastaantulijan luutkin pelkiksi hiilikasoiksi ja itken hieman kirjaston vessassa.

heti kun mä saan sen ylioppilaslakin päähäni, mä lähden pois täältä kaupungista enkä tiedä palaanko ikinä. tää kaupunki ei tunnu hengittävän, ihmiset on eläviä kuolleita jotka odottaa samaa bussia kauppatorilla ja valittavat samoista asioista tekstarit-palstalla. puolitoista vuotta.

unessa mä puhuin saksaa vanhalle saksalaiselle mummolle pariisissa ja nukuin koko yön samassa asennossa. liian mustat silmänaluset ja sataa vettä ja päivän hyväteko oli kun avasin kirjastonoven vanhalle papalle jolla oli kävelykeppi.

eilen oli kiusallista kun isoisä kysyi miten mun miesrintamalla menee. vastasin että keskityn kouluun. oikeasti mun mielessä on vaan seuraava lauantai. silloin mun katse ei polta ketään, löydän hymyni tyttöni huulilta ja hän tuo kevään tähän kaupunkiin keskellä marraskuuta.

kahdeksan päivää. kahdeksan on mun lempinumero mut tällä hetkellä se tuntuu liian paljolta. huomenna mun sydän täyttyy musiikista ja peittää hetkeksi kaipauksen, mutta silti sunnuntaina on vielä kuusi päivää. oon alkanut taas juomaan kahvia ja katson kuinka lokakuun lehdet kumartavat marraskuulle. viime vuonna tähän aikaan mietittiin pystyykö mun kaveri lyömään enkeleitä, pystyykö se vastustamaan niitä kahleita joilla sitä revittiin ylös pois tästä maailmasta. ja se pystyi. ja se löi niitä. ja nyt me jutellaan huomisesta ja niistä bändeistä ja junamatkasta. koko viime talvi, kevät, kesä tuntuu kuin niistä olisi sata vuotta aikaa, pelkiltä pahoilta unilta joita ei koskaan tapahtunut, ne on vaan karvaanmakuisia muistoja kitalaella ja sydänkammioiden pohjalla. ei ne arvet reisillä ja käsivarsilla silti katoa, ne haalistuu hitaasti ja näyttää vieläkin ihan uusilta vaikka oon heittänyt kaikki hakaneulat roskiin ja oon hukannut mun oranssit sakset. vaikka aikaa on kulunut jo paljon ja enemmän. kesän loppumisen verran.

(mä haluaisin vaan jo sytyttää mun tyttöni savukkeen ja tuntea sen hassun fiiliksen, ihan kuin sadat sähköiset kipinät läpäisisivät mun kehon kun näen tyttöni jo bussin ikkunasta.)

mun elämä muistuttaa joskus niin paskaisesti kirjoitettua kirjaa tai huonosti ohjattua elokuvaa, että melkein naurattaa. onneksi nyt tän taso on sentään parantunut koska, no, te tiedätte kyllä sen jo.