Ja minä haluaisin kävellä luotisateessa pitkin niitä katuja jotka on hävitetty kartalta,
ja rakentaa teräksisen sateenvarjon vanhoista metallimuistoista, niitä joiden takia hukuttiin syyslehtiin ja saviveteen, niiden takia joiden kanssa ei enää kävellä eikä lasketa tähtiä taivaalla. Ei unelmia muistojen metallisten kanssa.

Minua odottaa tulevaisuus ja unelmat ja haaveilen vuorien takaa asioista kuten
kirjepaperit, lämmin käden kosketus poskella, mereltä tuoksuvat salaisuudet ja unet.

Joskus kun siivet ollaan katkaistu, ostan ne kirpputorilta uudelleen,
en halua hävitä taistelua, Äiti Maa on ystävä.
Ja ne paljaat varpaat eivät koskaan palellu oikeasti,
eikä äänet kodissa koskaan tavoita huoneen ovea valkoista.

Rakennan oman satumaailmani valkoisesta paperisilpusta ja kiiltokuvista,
väritän jokaisen paperin uudella värillä,
niitä on miljoona ja yksi lisää.

Ja inspiraatio valtaa suonet kädet ja pään,
ei ole mitään tolkkua, ei, ei lainkaan.
Mutta minä hymyilen hulluudenhymyäni,
lukitsen oveni, aukaisen tien äärettömyyteen,
kirjaimien lauseyhdistelmien kanssa.

Eihän tässä edes ole punaista lankaa.

Kun upottaa jalat syvänsiniseen mereen,
löytävätkö ne kalpealle simpukkapohjalle jossa piilee salaisuudet hengittämisen,
kultainen avain kaulassa ruostuu ajan liian rautaisissa hampaissa,
aarrearkku lukossa on niin kauan kunnes kaikki vihreä on poissa ja jäljellä on punaista mustaa ja harmaata.

Askeleet voivat hukkua hiekkaan ja vihreään nurmikkoviidakkoon eivätkä ne löydä enää ikinä takaisin sinne minne haluaisi,
ellei saa karttaa ja rikkinäistä kompassia, jossa on punainen nauha vanhoilta ajoilta.

(Minä haluaisin takaisin vanhoihin aikoihin jolloin sydämen seurana oli lämmin tuli ja heinäsirkat lauloivat mahassa ja kuiskivat hiuksissa. Saanko ne ajat takaisin kysyn sinulta, aion kysyä, oletko kiltti?)

Minä haluaisin pitää tulta ylhäällä, se on enää pieni kynttilä, älä sammu,
minä haluan elää ja hengittää elämää vielä sinun iholtasi, piirtää selkääsi kuvioita ja tuntea,
tänne minä kuulun, tähän minä jään kunnes maailmankirjat ollaan luettu loppuun eikä harmaa loppu olekaan enää harmaa vaan sen värinen mikä on sinun lempivärisi.

Sade ei syönytkään kaikkia sanoja huuliltani,
ei runnonutkaan ruumistani epätoivoon,
ei täyttänyt silmiä suolavedellä
(niinkuin tuhatviisisataa aamua sitten).

Sieluun puhalsi uutta tuulta,
paljaat varpaat eivät paleltuneetkaan.

Ilma täyttyi elämisen tuoksusta,
kukaan ei nostanut kättään torjuakseen sen aidon lapsellisen hymyn,
ei kukaan kaivanut taskustaan mustaa tussia jolla piirtää tekohymyjä toisten naamoille.

Ja ukkonen järjesti bassomusiikin pilvien taakse.

Haluaisin kokea sen uudelleen,
nauraa,
vapautua,
tanssia nurmikolla paljain jaloin,
elää.

Enkeleitä romukopassa,
siellä ne taputtaa käsiään samaa tahtia,
eivätkä lopeta vaikka pienet posliinikädet jo ihan tahriintuneet ovat punaiseen nesteeseen.

Huulet puhuvat sanattomia lauseita,
reisiin on ommeltu päivämääriä maailmanloppuun.

Jos taivas olisikin musta valkoisen sijaan,
jos pilvet syöksisivät ihmiset turmioon,
jos kadut täyttyisivät mätänevistä ruumiskasoista,
jos ruohikko värjäytyisikin punaisella vihreän sijaan,
hymyilisivätkö enkelit silti, taputtaisivatko yhä edelleen?

Jos pyhät kirjat poltettaisiin,
varjoilta ei pääsisikään pakoon yössä,
veri maistuisi paremmalta kuin aikaisemmin,
toteaisi neiti joka yössä kompuroi.

Laulaisivatko enkelit silti?
Eivätkä koskaan lopettaisi?

Niinhän sinä sanoit,
kun naulasit romukopan kannen kiinni,
niin etteivät enkelit pääsisi laulamaan koko maailman johtokunnalle,
saamme elää viisi minuuttia pidempään


jos Luonto Äidillä on hyvä päivä.

Ja se päivä koitti harmaan aurinkoisena,
askeleet katosivat merelle jossa tuuli äänettömyys,
ja minä lukitsin sanani lippaseen ja heitin sen mustaan aukkoon keskelle sitä avaruutta,
jossa onnellisuus on rikos ja hymystä seuraa kuolema,
nauru on kirosanojen laulua, syntiä sanoivat pedofiilipapit.

Neljä seinää ja ikkuna ei huuda, ei ne pyyhi näkymättömiä kyyneleitä.
Aurinko ei nyt halua laulaa minulle eikä kenellekään muulle,
mutta ehkä se jo kirjoittaa uutta rakkauslaulua vastarakastuneelle parille joka kävelee illalla auringonlaskuun ja hukkuu sinne.

Otsassa lukee: "hymylihakset väliaikaisesti poissa käytöstä."
Kulisseissa se otetaan pois,
tyhjyyden keskellä,
iho nousee kananlihalle ja tuntuu hieman kylmältä.


Valkoinen ruusu voimattomissa käsissä kävelen päivän läpi joka kestää enemmän kuin sata tuntia.

Eikä hänkään ymmärrä,
liian sokea huomatakseen minun olevan avuton pieni tyttö lumisateessa Atlantin syvimmässä kolkassa.


Voi, miten vihaankin sanaa joka merkitsee ikuista unta, luiden haurastumista ja enkelten tyynysotaa. Voi, miten vihaankin suolaista sadetta joka ropisee poskille,
ja nyt,
sanat ei osaa muodostua, kaikki tuntuu niin väkinäiseltä,
mutta tyttökulta, sinä, sinulle minä tuon kukkaissadetta lasipurkissa simpukoin koristeltuna.