Kuinka monta ihmistä olenkaan suudellut.
Kuinka moni likainen ja karvainen mies onkaan työntänyt kielensä kurkkuuni ja kätensä paljaalle kalpeahkolle reidelleni.
Kuinka monen ihmisen edessä olenkaan seisonut alasti ja tanssinut seksikkäästi.
Olen antanut niin monen koskettaa, niin monen suudella ja hyväillä.
Ja hei, teen sen vain pysyäkseni elossa.
Te voitte sanoa minua huoraksi, horoksi, jakeliaksi, rasiaksi, mitä ikinä keksittekään. Minä en välitä vittuakaan.
Tarvitsen sitä, mitä näillä ihmisillä on, mitä minulla ei ole.
Tarvitsen sitä punaista nestettä enemmän kuin mitään muuta. Se on kuin teidän ilmanne, ilman sitä ette eläisi, hah.
Voin keikistellä ja keikutella lannettani muiden edessä, tunnen muiden katseet, räpyttelen isoja silmäripsiäni ja joku koskettaa paljasta olkapäätäni.

"Minne olet menossa jatkoille?"

En muista koskaan rakastaneeni ketään niin syvästi, että hänen puolestaan voisi itkeä. Kadehdin kaikkia muita, heillä on se rakkaus jonka kanssa kävellä käsi kädessä ja jonka puolesta voi vuodattaa näkymättömiä kyyneleitä.
Joka ilta on minulle vain yksi ilta muiden satojentuhansienmiljoonien joukossa,
yksi hupaisa ilta jälleen,
yksi selviytymistarina.
Olen jatkanut tätä niin kauan.

En tiedä sanaa rakkaus. En voi koskaan oppia rakastamaan.
En voi.

Olet näkymätön lasienkeli vanhalla yöpöydälläni. Tai en tiedä oletko enkeli.
Uskoitko enkeleihin? Et ole koskaan sanonut uskovasi mihinkään.
Mutta minä kuvittelen hauraat pienet siivet selkääsi, kapusit kultaisia tikapuita pitkin ylös,
tällä hetkellä heiluttelet ehkä paljaita jalkojasi repareisella pilvenreunalla ja kasvoillesi on piirretty se hymy, jota rakastan.

Olen vuodattanut liian monta näkymätöntä kyyneltä, olen huutanut liian monta äänetöntä huutoa kuuroille seinille, jos olisin ihminen, olisin paennut tupakansavun, alkoholin ja ehkä huumeiden sekoittamaan syliin, olisin uponnut niin syvälle, etten olisi päässyt enää koskaan ylös. Olisi kulunut vain hetki ja olisin ollut siellä sinun vierelläsi heiluttelemassa omia paljaita jalkojani.

Elämä koostuu pelkistä valinnoista. Joka minuutti päätämme jotain, joka voi olla "oikein" tai "väärin".

Olen valinnut oikein. Olen valinnut väärin.

Tällä hetkellä tuntuu että olisin valinnut väärin. Mutta jos olisin väärin, en olisi tutustunut, rakastunut sinuun. Enkä olisi kokenut tätä raastavaa tuskaa joka sattuu vielä kauan.
Sanotaan että aika parantaa haavat.

Minulla on sata ikuisuutta aikaa.
Sata ikuisuutta ilman sinua.

Tunnen sun kylmät huules mun omia vasten,
ne vaeltelee kaulalle ja rinnalle,
mahaa hieman kutittaa ja oudot väreet risteilee pitkin mun kehoa.
Mä olen siinä tulessa jossa olen joskus kauan sitten kylpenyt,
mutta nyt se tuli ei satuta,
se hyväilee miellyttävästi ja mua hymyilyttää.

Mä en voi olla samanlainen kuin Laurie, se sun ensirakkaus. Mä en käytä hameita eikä mulla ole hiukset koskaan kiinni. Olen takkutukka, se joka kulkee jätkien vaatteissa pitkin Yöttären katuja ja nauraa räkäisesti, mun nauru kaikuu kaupungin seinillä ja Yötär hymyilee.

Sä pörrötät mun hiuksia ja mä nipistän sua hellästi nenästä, vaikket sä edes tunne sitä niinsanottua kipua. Sun kasvot loistaa kuun valossa,
mä uskon että olen herättänyt sussa jotain,
jonkin uuden ja erikoisen tunteen mitä et ole tuntenut aikaisemmin.
Sä et ole enää se ns. emo jota kaikki teinitytöt kuolaa pitkin katuja,
sä olet mun oma.

Hei, sä hymyilet.
Voi vittu, sä olet niin kaunis.

Yksi suudelma vielä kiitos.

Mitä sinä näit eilen unessasi,
säälittävä ilmeesi ei kerro mitään.
Saksilla leikkaan kätesi irti ja liimaan ne seinään,
näyttämään keskisormea maailmalle.
Ei, me ei olla enää ystäviä,
ei, me ei olla koskaan oltukaan.
Anna mun repiä silmäsi päästäsi,
anna mun kuulla sun tuskainen huutosi,
hei, se on musiikkia idiootti.
Sydämesi on pelkkä kurttuinen rusina,
puristan sen kuin finnin,
kuuluu pieni henkäys ja olet nukke.

Kaikkia asioita saatoit minulle sanoa,
minä sanon ne kaikki takaisin juuri nyt,
höystettynä sillä mitä eniten pelkäät.
Laulan lauluja kuolinvuoteellasi,
niitä lauluja mitä vihaat ja hei,
mä en välitä.
Hautajaisiin tuon sulle ehkä yhden punaisen ruusun,
oikeasti se oli valkoinen,
mutta nyt siinä on verta,
sun aivoistas.

Joo, mä en jää sua kaipaamaan,
miksi jäisin,
sähän kiroat mut sieltä liekkien keskeltä tuhanteen kertaan,
langetat kirouksesi,
toivot minun kuolemaani enemmän kuin mitään muuta,
mutta hei,

mä en välitä.

Sillä mä en usko mihinkään.

Maalaan vaaleansinisen peittoni mustalla värillä ja teen siitä oman linnani.
Peitän kuiskaukset tunkkaisen kuumaan ilmaan, annan tulenlieskojen nuolla kehoni puhtaaksi ajatuksista. Kohta en tunne enää mitään, en mieti enää mitään, en ajattele enää mitään ja se tuntuu rauhoittavalta kolkkoa sydäntäni vasten.
Sormet jäätyvät kiinni toisiinsa ja varpaat valssaavat viimeisen tanssinsa,
yksi,
kaksi,
kolme.
Aikasi on lopussa neiti harmaa, sanoo hän.

Vihdoin.

Olette kymmenen vuotta myöhässä tapaamisestamme, sir.

Puhkaisin silmäni oransseilla saksilla joihin oli piirretty pääkalloja joilla oli irokeesi.
En halunnut enää nähdä yhtään mitään,
ei, miksi nähdä maailmaa joka on pelkkä harmaa pläntti keskellä suurta ja mahtavaa avaruutta,
miksi nähdä sitä paskaista maailmaa joka hukkuu vähitellen verisiin ruumiskasoihin
ja tekopyhiin hymyihin, ennen niin lämpimät kädet tuntuvat nyt jo niin viileiltä,
että minua ällöttää.
Tunsin että uusi hieno sininen paitani sai uuden värin ja nyt se uusi hieno sininen paita olikin ruma. Kädet uivat punaisessa meressä ja jalat leikkivät vesihippaa.
Minua nauratti ja pääni ja mieleni ja kehoni nauroi ja minä nauroin nauroin nauroin,
aivan liian paljon siellä yksinäni keittiössä,
ja herätin miehen.

Raskaita askelia ja niiden perässä tulee hentoja keijuaskelia, jotka haluaisivat vain lentää pilvien ylle, mutta raskaat askeleet vetävät ne takaisin maan päälle,
tunkevat suoliin letkut ja valkoinen seinä pyörii pyörii,
ensin se on hauskaa, mutta ei nyt, nyt seinä pyörii aivan liikaa,
huimaa, pyörryttää, oksettaa.

Nukuin kerrankin pitkään.

Minä itken violetteja kyyneleitä,
ja kastelen niillä taivaan,
syntyy lammikoita pilvistä.
Rakas, huomaatko, punaiset tähdet tanssivat kangasta vasten,
eivät muista liikkeitään,
ja minun nauruni on ainoa jonka kuulen nanosekunnin aikana.
Kirjoitin kirjeitä eilen sormiväreillä,
ja varastin pikkusiskoltani postimerkin.
Hukuin syliisi kerran sadassa vuodessa ja
kosketuksesi lämmittää jään ihoni ympäriltä,
kerran sadassamiljoonassa vuodessa.
Valo ei ole ystävä, eivät ole varjotkaan.
Haluan ottaa sen yhden hymynaamaisen keltaisen tabletin,
mutta sinä heitit ne kaikki kaatopaikalle,
linnuista tulee narkomaaneja,
joku jäätyi sähkölangoille.
Hukuta minut hiuksiisi, kurista ja suutele poskipäätä.
Anna minun nukkua huomisen yli ja koko elämän.