Muistan, kuinka joskus sisälläni myrskysi, tuuli,
salamat leikkivät hippaa.
Tunteet velloivat silloin isojen aaltojen lailla,
iskivät täysillä kuin pahin mahdollinen tsunami.

Välistä tuntui, että suuri, lämmin tuli tanssisi sydämeni kanssa valssia,
se tuntui miellyttävältä ja olin niin
onnellinen.
Hymyilin ja näin kauniita unia.

Mutta nykyään ne ovat harmaita muistoja vain.
Niin, harmaita muistoja.
Ei kukaan voisi niitä värittää, ei ei koskaan.

Punaisia, näkymättömiä kyyneliä.
Kuollut sydämeni itki niitä,
silloin kun yksi lähti leikkimään enkelten kanssa tyynysotaa, pilvien päälle.
(ei, älä mene, jää tänne, ole kiltti)

Niin.
Eikä sydämeni koskaan sen jälkeen tanssinut valssia tulen kanssa.
Se ystävällinen tuli muuttui hetkessä raivohulluksi
ja poltti puolet sisuskaluistani,
niin että sattui.
Niin että itketti.
(kyyneleeni ovat haihtuneet elämän mukana kauas pois, en osaa itkeä enää, en koskaan)

ei, ei, ei

Paha tuli, mene pois.

(oksennan tuhkaa, sisuskalujeni jämiä)

Ikkunasta aukeaa valkoinen maisema,

kuvittelen keijujen tanssimassa siellä, lumen päällä,

ja laulavan kauniita lauluja, joissa sanat ovat niin kauniita,

ettei niitä edes ymmärrä kukaan.

Makaan sängyllä ja tunnen musiikin kietovan minut ympärilleni.

Kuvittelen sinut vierelleni, kätesi, hiuksesi, silmäsi, huulesi, hymysi, naurusi.

(äänesi saa minut heräämään henkiin, yhä uudelleen ja uudelleen vajoan satumaahan)

Hengitän iholtasi tuoksuasi, se on minun heroiinini, lsd:ni, kokaiinini.

("olen narkomaani sua hengittäen")

Ja jää pettää jalkojen alla,
vaatteet liimaantuvat ihoon kiinni,
kuin tiukkaan halaukseen.
Suu täyttyy kylmällä vedellä,
happi katoaa,
korvissa soi aaltojen musiikki.
Vesi hyväilee kehoa,
pian se jo antautuu.
Silmät kiinni,
nukkuva lapsi.
Kehtolaulu kuuluu läpi aavan meren,
joku kaipaava kuulee sen.
Ja kyyneleet täyttävät lattian.

Ulkona tanssivat lumihiutaleet,
ilmassa tuoksuu kynttilät, tee ja onnellisuus.
(huomaatko, minua ei palella enää,
sillä sinä olet vierelläni)

Lumisessa metsässä näkyy jalanjälkiä,
tuuletar laulaa puissa.
Sen laulu antaa taustamusiikin pienien, hentojen lumihiutaleiden tanssille
ja lumihiutaleet
tanssivat, tanssivat
pitkälle yöhön.
(kuuletko, sydämeni nauraa, sillä on vihdoin hyvä olla)

Ja vajoan unimaailmaan,
se on kuin kaunis tummansininen valtameri salaisuuksineen.
(näin unta hymystäsi, kosketuksestasi)

Auringon ensimmäiset valonsäteet leikkivät ulkona,
lumihiutaleet ovat päättäneet tanssinsa,
nyt ne koristavat maata.

(piirsit käteeni sydämen, eikä se lähde siitä kulumallakaan pois)

Katsoin ikkunasta ulos, siellä satoi.
(itkikö taivas minun kanssani?)

Koko maa kastui kyynelistä, taivaan kyynelistä.
Kuulin suruvalssia; kyyneleet, sadepisarat ropisivat ikkunaa vasten.
Aivan kuin ne olisivat halunneet tulla sisälle.
Tai sitten ne halusivat vain luoda omaa musiikkiaan.
(jottei täällä olisi niin hiljaista)

Taivas oli harmaa, ehkä sekin oli pukenut päälleen oman suruvaatteensa.
(suruvaate on kyllä musta. taivas on hassu)

Olisin halunnut syöksyä tuon lasisen ikkunan läpi,
tanssia hetki ilmassa tuulen ja pisaroiden kanssa,
sitten laskeutua maahan, hiljaa.
Olisin halunnut antaa omien kyynelteni sekoittua
taivaan kyynelten kanssa,
pyöriä ympäri, ympäri maassa.
(ja tuntea vielä hetken aikaa sinun kylmä kosketus ihollani)

(kuiskata vielä kerran ne kolme sanaa)

Ja hän johdatti heidät läpi helvetin,
läpi kylmän tulen ja polttavan jään.
Hän piti toisia kädestä, tiukasti,
ei päästänyt irti vaikka he käskivätkin.
Hän kertoi matkalla tarinoita,
ne kertoivat enkeleistä jotka vajosivat maailman saastaisempaan syntiin,
ihmisistä ketkä varastivat sielun pikkutytöltä,
merestä joka ei koskaan ollut sininen vaan musta, musta kuin hänen sydämensä.

Askeleet tarpoivat mukulakivillä, ei kenkiä,
varpaat verillä.
Hän käski heitä jatkamaan, vielä vähän, pian olemme perillä.
Nälkä ja väsymys näkyivät heidän silmissään.
Silti he jatkoivat. Heidän oli pakko.
Ketju heidän kaulassaan pakotti jatkamaan.
Vielä vähän.

Hän johdatti heidät kukkapellolle, ainakin sellainen se oli joskus ollut.
Nyt kukat olivat kaikki kuolleet, pelästyneet kuoliaiksi.
Jäljellä oli mustaa, harmaata, hieman valkoista.
Tuo valkoinen läikkä nurmikossa oli pala toivoa, joka
katoaisi ennen pitkään.

Heidän kasvoillaan paistoivat kyyneleet
ja hänen kasvoilleen levisisi hymy.

Tervetuloa, hän toivotti ja irrotti otteensa heidän käsistään,
vaikka he eivät enää käskeneetkään niin.
He eivät halunneet kohdata tyhjyyttä,
käsiensä tyhjyyttä, se kuvasti mieltä.
Kaikki mitä heillä oli joskus ollut, oli kadonnut.

Taivaalta satoi mustaa tuhkaa, se peitti koko maan.
Eikä taivas valjennut enää milloinkaan.

Ruohikko on jäässä,
kalpea,
kuin kuollut.

Seison nurmikolla, tuolla kalpealla,
ilman sukkia,
ei kenkiä.
Ei villapaitaa, ei sitä punaista kaulahuivia.
Jonka sinä annoit joskus,
sata vuotta sitten.

Varpaat sinertävät,
ne haluavat mennä jo kotiin,
sisälle lämpimään.
Iho on kananlihalla.
Mutta pakotan kehoni jäämään,
kidutan sen kuoliaaksi.

Sillä minä en tunne mitään.

En niitä pakkasia, pisaroita, viimoja,
jotka kehoni joutuu ottamaan vastaan.

Aivan kuin olisin irtautunut kehostani,
katselen sitä toisaalla,
ja istun katolla.
Tuo tyttö joka seisoo nurmikolla
on säälittävä,
niin että hävettää myöntää
että se on oikeasti minä.

Sinä avaat oven, kädessäsi on muumimuki täynnä höyryävää kahvia,
päälläsi on harmaa paita, se on yhtä harmaa kuin ihoni.
Jaloissasi on villasukat.
Minä kudoin ne.
Joskus, sata vuotta sitten.

Kutsut minua sisään, ensin kohteliaasti.
En vastaa. Miksi minun pitäisi vastata sinulle?
Alat huutamaan,
paiskaat minut sanoillasi seinään.
Vihaisilla sanoilla, tulella höystettynä.

Mutta en kuule, en tunne, en näe.
En jaksa puhua.

Paiskaat oven kiinni
ja minä jään nurmikolle seisomaan.
Seison siinä niin kauan, kunnes
kehoni tekee mielenosoituksen
ja kaatuu maahan.
Siihen minä jään.

Olen jääpatsas sinun pihassasi.
Oletko nyt ylpeä minusta?