all this and heaven too

Ruohikko on jäässä,
kalpea,
kuin kuollut.

Seison nurmikolla, tuolla kalpealla,
ilman sukkia,
ei kenkiä.
Ei villapaitaa, ei sitä punaista kaulahuivia.
Jonka sinä annoit joskus,
sata vuotta sitten.

Varpaat sinertävät,
ne haluavat mennä jo kotiin,
sisälle lämpimään.
Iho on kananlihalla.
Mutta pakotan kehoni jäämään,
kidutan sen kuoliaaksi.

Sillä minä en tunne mitään.

En niitä pakkasia, pisaroita, viimoja,
jotka kehoni joutuu ottamaan vastaan.

Aivan kuin olisin irtautunut kehostani,
katselen sitä toisaalla,
ja istun katolla.
Tuo tyttö joka seisoo nurmikolla
on säälittävä,
niin että hävettää myöntää
että se on oikeasti minä.

Sinä avaat oven, kädessäsi on muumimuki täynnä höyryävää kahvia,
päälläsi on harmaa paita, se on yhtä harmaa kuin ihoni.
Jaloissasi on villasukat.
Minä kudoin ne.
Joskus, sata vuotta sitten.

Kutsut minua sisään, ensin kohteliaasti.
En vastaa. Miksi minun pitäisi vastata sinulle?
Alat huutamaan,
paiskaat minut sanoillasi seinään.
Vihaisilla sanoilla, tulella höystettynä.

Mutta en kuule, en tunne, en näe.
En jaksa puhua.

Paiskaat oven kiinni
ja minä jään nurmikolle seisomaan.
Seison siinä niin kauan, kunnes
kehoni tekee mielenosoituksen
ja kaatuu maahan.
Siihen minä jään.

Olen jääpatsas sinun pihassasi.
Oletko nyt ylpeä minusta?