oon ihan ällöttävä. viime viikkoina olo oli ollut jopa siedettävä ja pieniä onnenpilkahduksiakin läikehteli auringon säteissä. ylihuomenna kuitenkin nupolle menen taas selittämään että paskaa kuuluu - taas.
perhe on ihan hullu. äiti on sekaisin, se itkee ja huutaa puhelimessa että sillä on niin paska olla. pikkusisko on naiivi eikä oikein tiedä miten tähän kaikkeen sekasotkuun pitäisi reagoida. pikkuveljen silmät ei tuiki. isäkin voi salaa pahoin.
jotenkin kaikki kuvittelee että mun päälle voi kaataa kaikki paska. olen välikappale kahden nelikymppisen välisessä taistelussa, oon se ei-kenenkään-maa jota yritetään anastaa. koska hymy peittää todellisen olon, ehkäpä ne kuvittelee että voin hyvin. olenhan mä terapiassakin käynyt jo yli kuusi kuukautta, eiköhän olisi jo aika ottaa niskasta kiinni ja lopettaa olemasta masentunut. niin ne sanoo. tee jotain kivaa. hymyile. naura.
fuck you.
houkuttelisi soittaa töihin ja sanoa olevani kipeä. pää on sumussa, sydän on väsynyt ja keuhkot tervasta mustat.
mutta eihän sitä ketään usko. väsyttää niin ettei jaksa edes viiltää. on niin huono olo että teräkin on liian kaukana, tuntuu liian painavalta, liian työläs työ tuo itsensä satuttaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti