all this and heaven too

mä kirjoitan sunnuntaisin ja tykkään lauantai-päivistä enemmän kuin koskaan ja lasken rahoja että ne riittäisi kulkemaan sen 200 kilometriä ja tehdä lauantaista taas kauniin ja se päivä on ainoa jolloin mä oikeasti hengitän ja perhoset ui vastavirtaan mun verisuonissa.
enkä ole ajatellut terää iholla pitkään aikaan. kaipaus täyttää mielen umpikujat ja labyrinteistä katoaa kaikki tiet jotka veisivät harhaan ja katoamisen vaara vähenee.
tää syksy tuntuu olevan kaunein ikinä. näen unta leijonalemmikeistä ja kirjoitan Surusta, Sateesta, Tiikeristä ja Ahmasta.
ja oli ilta, oli kaupungin tyhjä tyhjempi keskusta ja käsi kädessä ja suudelmia kirkon penkillä ja yhtäkkiä aika juoksi ohitsemme sanomatta mitään. muistona mustelmia kaulassa ja silmien takana ikävää.

mä oon niin onnellinen nyt ettei ees sanat muotoudu mitenkään millaisiksi lauseiksi koska ei tätä tunnetta osaa selittää, mä haluaisin vaan huutaa koko maailmalle että oon alkanut elämään uudelleen.
eikä ne varjot huuda mulle enää enkä mä pelkää. odotus painaa rintalastaa, kiertyy niskanikamien väliin. mut hymyilyttää.