all this and heaven too

Linnut putosivat mereen ja lattialle ja soralaatoituksilla metsän uumeniin,
sinne missä pieniä paljaita jalkoja ei ole ennen nähtykään,
ei ole nähty niiden tanssittavan ruohon erivihreäsävyisiä korsia ja lehtiä,
eikä sammal siellä laulanut niinkuin siellä paikassa,
missä kerrottiin olevan jotain aivan liian kaunista tähän maailmaan lukittavaksi.

Ilma täyttyi siitä hiljaisuudesta jota tuuli huusi yksinäisyyttään,
ne linnut eivät enää heränneet aamukahvin tuoksuun kesäaamuöisin,
eivätkä toivottaneet hyvää yötä väärään aikaan,
eivätkä täyttäneet vaaleansinistä posliini-ihoa kukkasista ja ruusunterälehdistä, joita ne olivat keränneet simpukoiden aarrelaukusta,
salaa tietysti.

Se syvä paha yksinäisyys kaatui pienen sielun niskojen päälle,
repi takkuiset hiukset päästä,
piirteli joka puolelle punaisia rumannäköisiä viivoja jotka sattuivat ja maistuivat raudalta,
eikä uni enää koskaan maistunut hattaralta eikä perhosten kasteelta,
kaikki oli rumaa,
peilikuva pirstaleinen,
sirpaleet nielaistu syvälle jonnekin, jossa ne tekevät yhä vain syvempiä haavoja.

Lintujen hautausmaa oli sinä päivänä hiljainen.
Tuulikin vaikeni lopulta,
se oli kohdannut seuralaisensa.