Miksi kirjoitan aina perjantaisin. Silloin aallot tuntuvat lyövän vastapäivään keskellä hiljaisuutta ja virtoja kallioiden tuntumassa, vihaisia. Huoneessani sädekaihtimet vieläkin kiinni, peittävät auringon ja huoneessa on kylmä. Kohmeat sormet eikä peiliä jota tuijottaa. Kännykän näyttö on musta. ("en osaa vastata tuohon")
Tuomioni on oleva ikuinen. Rakkaus, onko se jotain mikä kirjoitettiin näkymättömällä musteella kiellettyjen listalle, syntisin. Ja leukaluuhun kirjoitettu, vain näyttelyesine ilman suudelmia otsaan tai kuiskauksia. Haluaisin tietää miksi, mutta koska kukaan ei vastaa. Tällä hetkellä tuntuu ettei jaksa mitään, voisin nukkua yli ikuisuuden ja herätä ydinpommien koputtaessa ovelleni. Musiikki tappaa korvani hiljalleen, haluan tuntea eläväni vaikka Yksinäisyys alkaa taas kalvaa jossain tuolla, se on jälleen herännyt horroksestaan.
En tiedä kauanko jaksa tätä paskaa, hengittämistä tietäen olevansa ehkä vain se itsestäänselvyys. Ja toiset ihmiset vievät hänet kaksisataa kilometriä itään enkä ole edes ikävissäni. Olisin voinut juoda seuraavaan aamuun asti. Olisi voinut olla viisi tervakeuhkoa mutta nyt neljä, sillä moottoritie ei kutsunutkaan. Koska olisin ollut vain se aave, haamu joka sytyttää savukeen yksin nurkassa, muiden hukkuessa järveen.
ja kirjoittaminenkin on nykyään niin hemmetin vaikeaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Sinun ei pitäisi olla itsestäänselvyys. Eikä rakkauden olla tunnotonta. Olet tärkeä.
VastaaPoista