all this and heaven too

olin Pariisissa. kolme päivää enkä ole laskenut minuutteina. sade ropisi iltaisin joskus enemmän ja joskus hillitymmin, naksuttelin sormiani metroissa ja löysin hymyni Jeanne d'Arcin patsaan juurelta. ja musta tuntuu että se oli se aito hymy ja aito nauru, niiden kolmen päivän ajan eikä se johtunut siitä punaviinistä jota juotiin joka päivä ja ilta vaikka kerran tilattiin vahingossa valkoviiniä. jonottamista, miljoonia askelia ja vanha hautausmaa kaukana keskustasta, siellä haisi kalma ja tuntui syksyltä.
punaisia hiuksia katseltiin siellä, ne oli ilmeisesti harvinaisuus. hassua.
ja haluaisin niin kovasti takaisin, niihin metroihin, kirkkoihin, kävelylle Seinen rannalle, pieneen kahvilaan lasin kanssa, Eiffel tornin alle vain koska se on niin turistia, syödä italialaisessa ravintolassa vaikka ollaan Ranskassa. nyt olen vain täällä, puhun tietokoneelle koska tuntuu yksinäiseltä eikä kukaan vastaa viesteihin eikä ole ketään kenelle kertoa tarinoita miljoonista katuvaloista ja sadepisaroista ja pitkistä jonoista ja mukulakivityksistä, vaikken edes osaa kertoa kunnolla tarinoita. yksinäisyys kerääntynyt näihin seiniin jotka jätin ennen lähtöäni, taas limaiset kädet selkänikamilla.

olen yhä varmempi siitä että mun tulevaisuus, sydän ja sielu kuuluu jonnekin muualle, ei tänne pieneen kaupunkiin jota kutsun kotikaupungiksi. täällä ilma on erilaista, en pysty hengittämään.
mun hymy jäi Pariisiin.