all this and heaven too

Aurinko ei koskaan paistanut tiellämme, ei kertaakaan.
Ainuttakaan valonsädettä emme nähneet yhdessä, emme koskaan voineet kävellä käsi kädessä punaiseen auringonlaskuun.
Saatoimme vain seisoa yön valtiattaren seuralaisena, kuunvalon ollessa ainoa spottivalomme.
Pidit kädestäni kiinni, vaikka käteni oli kylmä, kuin kuolleen.
Hymyilit minulle aina, vaikka me molemmat tiesimme ettei tämä tie ollut kuopaton ja kevyt, se oli raskas, synkkä ja varjoja täynnä.
Miksi valitsin tämän tien?
Siihen on vain yksi vastaus.

Pelkäsin Kuolemaa.

Eläisin mielummin ikuisesti varjoissa, kuin palaisin Helvetin polttavassa tulessa, muiden nauraessa taustalla, toivoen kuolemaani.
Satuit tielleni juuri silloin. Kun olin haavoittuvainen. Olisit voinut tehdä minulle vaikka mitä.
Mutta kaikenlaisien julmuuksien sijaan autoitkin minua, sait minut nousemaan pölystä ja tuhkasta ja kävelemään taas omilla jaloillani, ilman kenenkään apua.
Silti pidin sinusta aina kiinni, vaikka ei olisi tarvinnut.
Kosketuksesi oli kylmä, mutta miellyttävä.
Minulla oli turvallista olla. En pelännyt varjoja.
Ja kun aika kului, en pelännyt enää Kuolemaakaan.
Koska sinä olit siinä. Vieressäni.
Vain me kaksi, niin ajattelin. Vain me kaksi tällä mutkikkaalla, kuoppaisella tiellä, mutta kyllä me pärjäämme. Sillä onhan meitä kaksi.
Sinä, rakkaani, ja minä.

Mutta mistä olisin tiennyt, että joskus sitä tietä kävelisikin vain yksi, minä.