all this and heaven too

Mä kävelen sitä samaa vitun hiekkatietä pitkin, hiekka rahisee mustia halpistennareita vasten ja huutaa rääkyvällä äänellään niin hiljaa, jalat tukahduttaa huudot ja mun korvat säästyy.
Mä kävelen yksin ja annan ajatuksen vihdoin levätä.
On vain minä, hiekkatie ja se musta kangas pään yläpuolella. Siinä on haalea kuutarra ja lukemattomia pieniä tähtitarroja.
Mä jätin muut kaupungille ja suuntasin itse tänne. Hengitän raskaasti vaikka mun ei oikeastaan tarvitsisi hengittää. Mutta haluan nähdä pienen höyryn tanssivan mun nenän edessä.
Mä liikun harvoin yksin, mä tykkään seurasta.
Mutta nyt on tuntunut siltä, että pakko mennä kävelemään jonnekin, paeta jonnekin,
päästää mieli tyhjäksi ja kuunnella hiljaisuuden valtiatarta.
Tunnen olevani niin vitun tyhjä.
Joku sanoo että joo mä ymmärrän, mutta ei ne ymmärrä. Tai ehkä yksi tästä nykyisen seitsemänhenkisestä porukasta.
Ei ne muut tiedä sitä tunnetta kun kuollut sydän putoaa maan ytimeen ja jää sinne,
palaa ja mahan pohjalle jää vain kasa hiiltä.
Ei ne tiedä miltä tuntuu kun sydän kuolee kahdesti.