Katson itseäni peilistä ja vaihteeksi kasvot näyttävät terveiltä. Ei ole silmäpusseja eikä epätoivoa täynnä pursuavia silmiä. Katson itseäni, tunnistan itseni. Enää ei näy merkkejä siitä säälittävästä ihmistä muistuttavasta olennosta joka joskus olin, joka joskus halusin jopa olla. Kävelen leuka pystyssä kohdaten maailman juuri sellaisena kuin se on, varmuus selkärangassa muistuttamassa ettei vanhaan ole enää paluuta. Enkä mä edes halua palata vanhaan; niihin iltoihin kun itkin kylppärin lattialla reidet veressä tai niihin aamuihin kun ensimmäinen ajatus oli mä haluan kuolla jo. Ilma tuoksuu raikkaalta ja ihmiset näyttävät kauniilta. Jopa ne ärtyiset ja ryppyisät. 
    Huonoja päiviä tulee mutta otan ne vastaan vahvuudella. En enää kierry sikiöasennolle nurkkaan oman masennukseni kanssa rakastelemaan vaan hyväksyn huonot päivät siinä missä hyvätkin. En tiedä mistä tämä yhtäkkinen paranemin on johtunut; onko se kesä, onko se minä, oliko se yksi aamu jolloin heräsin ja sanoin ääneen nyt saa riittää, oliko se EI ja luurien lyöminen äitä vastaan. En tiedä. Jotain on tapahtunut ja tykkään tästä muutoksesta. Emma ei ole enää pelkkä joustava varjo, vaan Emma on nyt näkyvä henkilö. Emma on hyväksynyt olevansa oman itsensä turva joka ei tarvitse yökerhossa miesten kähmintää ja huonoa humalaista seksiä kertoakseen olevansa hyväksytty ja kaunis. Emma hyväksyy itsensä. 
       Jokaviikkoiset terapia-istunnot ovat kestäneet vuoden. Lääkintä on kestänyt vuoden. Isän pettäminen, vanhempien avio-ero, äidin sekoaminen, pikkuveljen taantuminen, pikkusiskon sydämeen tungettu viha. Yhden yön suhteita, kipeitä paikkoja, mustelmia reisillä, mustia aukkoja humalaisista öistä. Paljon verta, paljon arpia, itkua, itsemurhayritys. Huonoa seuraa, eksyksissä, irrallisuus. Pitkä ja kivinen tie on ollut eikä se ole loppu vielä vaikka hymy onkin tällä kertaa aito ja kahteen vuoteen on itsevarma olo. Olen kasvattanut juuret. Enää en ajelehdi yksin autiolla merellä. 

Mä olen kasvanut tämän matkan aikana tytöstä naiseksi, aikuiseksi naiseksi. Tämä aikuinen nainen on uusi Emma joka istuu varmasti terapian vastaanotossa, joka sanoo ensimmäistä kertaa vastaan äidille, joka meikkaa itseään eikä miehiä varten. Tämä aikuinen nainen on Emma jonka silmissä syttyy valo ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Jokainen päivä on uusi seikkailu. 

Olen alkanut pitämään nimestäni. Minä olen Emma. Ja olen elossa. Mä tunnen olevani vihdoin ja viimein ELOSSA. 

tänään olisi ihana jäädä peiton alle makaamaan ja vihaamaan maailmaa ja ennen kaikkea vihaamaan itseäni.

oon ihan ällöttävä. viime viikkoina olo oli ollut jopa siedettävä ja pieniä onnenpilkahduksiakin läikehteli auringon säteissä. ylihuomenna kuitenkin nupolle menen taas selittämään että paskaa kuuluu - taas.

      perhe on ihan hullu. äiti on sekaisin, se itkee ja huutaa puhelimessa että sillä on niin paska olla. pikkusisko on naiivi eikä oikein tiedä miten tähän kaikkeen sekasotkuun pitäisi reagoida. pikkuveljen silmät ei tuiki. isäkin voi salaa pahoin. 

jotenkin kaikki kuvittelee että mun päälle voi kaataa kaikki paska. olen välikappale kahden nelikymppisen välisessä taistelussa, oon se ei-kenenkään-maa jota yritetään anastaa. koska hymy peittää todellisen olon, ehkäpä ne kuvittelee että voin hyvin. olenhan mä terapiassakin käynyt jo yli kuusi kuukautta, eiköhän olisi jo aika ottaa niskasta kiinni ja lopettaa olemasta masentunut. niin ne sanoo. tee jotain kivaa. hymyile. naura. 

        fuck you.

houkuttelisi soittaa töihin ja sanoa olevani kipeä. pää on sumussa, sydän on väsynyt ja keuhkot tervasta mustat. 

 

mutta eihän sitä ketään usko. väsyttää niin ettei jaksa edes viiltää. on niin huono olo että teräkin on liian kaukana, tuntuu liian painavalta, liian työläs työ tuo itsensä satuttaminen.

perjantaina niin sekaisin kuin ihminen olla ja voi, lääkkeitä kitalakeen kuvitellen että ne on karkkeja
kaveri läpsii poskille ja ne miettii soittaako ambulanssin
"en valvonut koko yönä ku katoin että sä hengität"
sori. ensi kerralla onnistun paremmin.

en tiedä mikä sai mut tarttumaan niihin pieniin pillereihin ja toivomaan että ehkä tää olisi viimeinen ilta tässä maailmassa. sisällä on jotain tosi räjähdysherkkää. mä oon tikittävä aikapommi.
tik tok tik tok.

viisarit liikkuu ja päivät paranee ja pahenee ja yhtenä päivänä mä en olekaan enää täällä
kun ette ole vahtimassa
silloin on mun vuoro
mun vuoronumeroni Helvettiin.

Kaikki tuntuu hehkuttavan alkavaa kevättä; mua vastaan poskipäitä puree vain se sama kylmä tuuli kuin aiemminkin. Tupakka maistuu kitkerältä ja nivusia särkee. Työtunnit menee samaa vauhtia kuin liukuhihnalla tavarat. En muista että olenko hymyillyt asiakkaille ja sekoitan aina numerot toisinpäin. En muista katsonko silmiin tai että kuulostaako mun nauru ontolta. Mä en tiedä mikä päivä on.
Levottomat jalat kuten siinä biisissä. Maalaamisen jälkeen oon ihan puhki. 

Haluaisin leikata tän sydämen helvettiin tästä painavasta rinnasta taas kasvavien tissien päältä joita pojat aina baarissa kattelee. Miksen mä voisi olla Näkymätön Lapsi vain. Yksin mun uusien ja taas uusien tiikeriraitojen kanssa. Vaikka sanon kaikille että oon "kuivilla". Vitut. 
Kiroilen liikaa, poltan liikaa tupakkaa, kärsin aivan järkyttästä surusta joka taitaa viedä multa hengen. 

Ei mulla muuta. Taidan ottaa saikkua. 

Mum, your daughter is fucked up. But she smiles so she's happy, right? Right. 

Joka päivä on samaa paskaa. Joka aamu herääminen on yhtä tuskallista kuin eilenkin, avaan verhot ja huomaan auringon; jään sisälle välttelemään ihmisiä. Kädet tärisee koko ajan ja sydän lyö miljoonaa. Hautaudun peiton alle odottamaan mädäntymistä, täällä ei ole oikein mitään muuta tehtävää.

Olen menettänyt mielenkiintoni kaikkeen ja jokaiseen ja todellisuudessa ei ketään varmaan edes sen pahemmin kiinnosta miten mun pään sisällä asiat risteilee. Tai että miten mulla menee.

Se hymyilee joten sillä on kaikki hyvin, right?

Tupakkaa kuluu liikaa ja uupumus kaivautuu luihin ja lihaskudokseen asti. 

Ei jaksaisi syödä, ei jaksaisi olla. Voisimpa lakata olemasta. Tulkaa kusemaan haudalleni. 

Viimeyönä itkin itseni uneen, näin painajaisia ja heräsin neljä tuntia ennen herätystä. Peilistä katsoi väsyneet elämään kyllästyneet silmät joita kaikki kehuu. Kylläpä sä sädehdit. Meikillä saa helpost pidettyä kulissit pystyssä, paitsi silloin kun ne valuu poskia pitkin yön viimeisen tupakan myötä. Jos voisin kadota ja unohtua kauas tästä raastavasta yksinäisyydestä joka raapii sydämeni vereslihalle, tekisin niin. 

Ahdistaa, mä siivoan. Ahdistaa, mä juon lasin viiniä. Ahdistaa, mä ramppaan tupakalla. Ahdistaa, juon kolme kuppia kahvia että tärisen puolen päivää. Unohdan syödä ja havahdun kun keho muistuttaa olemassaolostaan kyökkimällä kurkkuuni näläntunnetta. 

       Isän uusi nainen on mukava. Tai no, eihän se kovin uusi ole kun salasuhdetta oli kestänyt yli 2 vuotta ennen totuuden läimäystä meidän jokaisen naamaan. Ei mua enää satu. Äiti napsii pillereitä kuin karkkeja ja mä aina salaa katselen olisko siellä jotain millä pistää päänsä sekaisin. Ei oo. Kaikki on sekavaa todellisuutta ja päivät tuntuvat helvetin pitkiltä. Jotkut päivistä ovat parhaita, seuraavina haluan jo kuolla. Maanisuus. 

       En mä tiiä miten tulisi elää. Tuntuu että mut oltaisiin ylennetty tässä suvussa kaikkein vanhimmaksi. Jokainen kertoo mulle murheitaan. Mummi haukkuu isääni mulle, äiti haukkuu isääni mulle, isä haukkuu äitiäni mulle, pikkusisko ei puhu juuri mitään vaan sulkeutuu mikä saa mut huolestumaan yhä enemmän ja enemmän. Pikkuveli elää omassa pilvimaailmassaan jonne mäkin haluaisin päästä. Siellä olis vaan miljoona legoa ja disneyelokuvia. Niitä missä on aina puhuvia eläimiä. Tai kaarnamuori.

Tuntuu että räjähdän. Sisälmykset leviää matolle, ruttoisen sieluni mukana levitän tautiani pitkin tätä itsemurhayksiötä. 

Perhe on h a j a l l a.

Äiti ja isä on taantunut lapsiksi enkä mä voi ottaa tätä painoa harteille.

Musertuminen, perhoselta revitään siivet ja pakotetaan kohtaamaan muutokset aivan liian nopeasti.

Viikatemies.

Elävä ruumis, hengittävä astia.

Viemärissä ovat kaksi kuukautta täynnä hymyä, hyvin nukuttuja öitä ja humalaisia suudelmia.

Käärmeitä, niljakkaisia iilimatoja.

Ne on mun kaulalla.

dr.Jekyll ja Hyde on mussa ja mä olen ne

kaksoiselämä ja kulissit on ollut niin suuri osa tätä 19 vuoden ikäistä niin kutsuttua elämää

etten osaa erottaa enää edes itseäni peilistä

toisaalta tulevaisuus jännittää kutkuttavalla tavalla
huominen itsessään on jo niin pelottava kokemus etten tiedä kumpi sattuu enemmän
ulkona viiltävä viima vai terä lihassani
    totuus on
en tunne mitään?