miksi meidät pitäisi tuomita

ja polttaa muka syntisinä rovioilla niillä toreilla joilla me aina kävellään (käsi kädessä)

eikä sen nyt pitäisi haitata että mulla on punaiset hiukset

ja hänellä mustelmia kaulassa.

odotan innolla tuomiotamme rikoksesta

jota emme ole ikinä tehneet.

paitsi teille jotka elätte yhä sillä vuosikymmenellä jolloin kaasukammioihin tönäistiin kaikki ne vähän massasta poikkeavat (erilaiset) eikä me ees olla ainoita tässä maailmassa, tässä valtiossa, näissä kaupungeissa. tuskinpa vain kenenkään silmät poraisivat reikiä niskoihimme, heittelisivät ranteista seinille, repisivät hiuksista huutaen solvauksia. mutta sinä ja sinä, älkää osoittako aseillane meidän ohimoitamme koska me ei olla tehty mitään väärin.

(sulle tuntuu maine olevan tärkeämpi kuin tyttäresi onnellisuus mutta se on mulle ihan ok)

ja me suudellaan siellä missä halutaan, eikä varata aikoja terapiaan vain sen takia että rakastetaan.

(mä aion suojella sua)

(mä ja mun hampaat ja liikaa vapaa-aikaa)

kaksi yötä. kaksi pitkää päivää ja mä olen puhunut ihan hassuja vaan, tänäänkin. ajattelemattomia sammakoita mutta en mä oikeastaan tiiä, osaako ne sammakot edes puhua.

ehkä sydämen kammioissa jossa ne on piilossa.

aamut päivät ja illat ovat jo niin kylmiä että paleltaa mut ei se haittaa koska tämä tuleva talvi, joka jo koputtaa ikkunalautoja ja kohmein huulin suutelee kasvoja kun astuu ulos, ei tule olemaan kuin edellinen. nyt mä aion elää ja selviytyä enkä hakkaa jokaista paikkaa mustelmille enkä toivo joka aamu että jäisin bussin tai rekan alle enkä toivo että pystyisin viiltämään vielä vähän syvemmin.

ei, nyt mä vaellan arkipäivät jotka vie mut lähemmäs tyttöäni joka on mua aina vastassa linja-autoasemalla. ikävöin niin että en voi hengittää, niin että itkettää vaikka tää kaikki on jotain sellaista mitä eivät maailman taitavimmat runoilijatkaan osaisi kuvailla. eli en mäkään edes yritä, tää kaikki valtaa mun kehon sielun ja ajatukset, kaiken.

tänään mä kävelin mun pikkuveljen kanssa käsi kädessä koulun jälkeen kahvilaan ja kahvilasta bussipysäkille, se on jo seitsemän vee ja me nauretaan aina ihan tyhmille asioille ja tapellaan leikisti. joskus mä opetan sille numeroita ruotsiksi ja me kuunnellaan bluesia ja jazzia.

ei tää oo enää niin paha kun voi sanoa jo "ylihuomenna"

arkisia yksinäisiä päiviä ja sadepisaroita aamuisin ikkunassa. keltaista, punaista, oranssia ja syksy, kuolemassa . alastomia puita jo tienreunoilla ja nämä päivät ovat niitä jotka syövyttävät ruston ja luut sormista. mä kirjoitan biologian kokeessa esseetä ja käsi kramppaa ja mä haluaisin nähdä ihmisiä mutta joskus tuntuu että ne pärjää paremmin kun mä vaan hukkuisin jalkakäytäviin ja lehtikasoihin takapihalla jotka isä joskus haravoi ennekuin tuuli esitti balettinsa ja laulunsa ja kyyneleensä. tai että ne tosiaan pärjää, ettei niitä haittaa vaikkei me nähdä.
onko mun sisällä hämähäkkejä. (ja se poika sanoi että mulla on paksut posket. onko. onko? musta vaa'at on pelottavia. mä en pidä niistä. mä en halua niistä vihollista.)

mutta sillä yhdellä tytöllä on mustat hiukset ja kauneimmat huulet, me kävellään aina käsi kädessä joka paikkaan ettei eksytä väkijoukkoon ettei vaan päästetä irti ja suukotellaan kauppajonossa ja sytytän aina hänen tupakkansa. ja silloin aurinko jossain puiden takana enkä mä haluakaan hukkua.
mä haluan olla tässä.
n
y
t

mä kirjoitan sunnuntaisin ja tykkään lauantai-päivistä enemmän kuin koskaan ja lasken rahoja että ne riittäisi kulkemaan sen 200 kilometriä ja tehdä lauantaista taas kauniin ja se päivä on ainoa jolloin mä oikeasti hengitän ja perhoset ui vastavirtaan mun verisuonissa.
enkä ole ajatellut terää iholla pitkään aikaan. kaipaus täyttää mielen umpikujat ja labyrinteistä katoaa kaikki tiet jotka veisivät harhaan ja katoamisen vaara vähenee.
tää syksy tuntuu olevan kaunein ikinä. näen unta leijonalemmikeistä ja kirjoitan Surusta, Sateesta, Tiikeristä ja Ahmasta.
ja oli ilta, oli kaupungin tyhjä tyhjempi keskusta ja käsi kädessä ja suudelmia kirkon penkillä ja yhtäkkiä aika juoksi ohitsemme sanomatta mitään. muistona mustelmia kaulassa ja silmien takana ikävää.

mä oon niin onnellinen nyt ettei ees sanat muotoudu mitenkään millaisiksi lauseiksi koska ei tätä tunnetta osaa selittää, mä haluaisin vaan huutaa koko maailmalle että oon alkanut elämään uudelleen.
eikä ne varjot huuda mulle enää enkä mä pelkää. odotus painaa rintalastaa, kiertyy niskanikamien väliin. mut hymyilyttää.

suojele mua siltä mikä musta on tullut

perjantai ja humalaista ketjupolttamista, täysikuu ja kävin uimassa joessa. (ei noi sun arvet jaloissa oo ees pahoja se sanoi vaikka se ei tiedä musta enää yhtään mitään) ja itkua saunassa kun viisi minuuttia omaa rauhaa. lompakosta kadonnut viisikymppiä ja mä haluaisin aseen tyynyn alle. ja kuinka kaikki vilisi silmissä ja oli hauskaa eikä kukaan yrittänyt estää kun avasin jo liian monetta tölkkiä eikä puheesta saanut selvää eivätkä askeleet menneet suoraan mutta silti osasin sytyttää tupakan huonolla sytkärillä.
ja kun luulin lauantaita kauniiksi se olikin vain illuusio, en päässyt sängystä ylös ennen neljää päivällä ja mun päältä ajoi miljoonat traktorit, rekat ja panssarivaunut. eikä se burana itse asiassa auttanut kuin vasta kuudelta.
toisinaan mä oon oikeesti helvetin säälittävä ja kaikki sanoo sitä samaa, ne huutaa ja kaivelee muistoja mistä sanottiin ettei niistä puhuta. (sä et tiedä mitä mä ajattelin silloin kun terä suuteli ihoa liian monetta kertaa)
humala on olotila jolloin koko maailma tuntuu olevan sun käsissä ja tuulenvire kuulostaa sonaalita sun hiusten takana ja korvien alla ne salaisuudet joita kerrotaan hiljaa kuiskien kahdestaan autossa. eikä se vesi itseasiassa ollut niin kylmää vaan turvallista. ehkä täysikuu kertoo huomenna minne päin kulkea.
jos voisin, kelaisin koko ensi viikon aina lauantaille asti koska mä aion tehdä lauantaista kauniin ja se on oleva kaunis koska tätä viikonloppua vihaan paitsi perjantai. mä tarvitsisin yliannostuksen järkeä ja ison lyönnin kasvoihin ja kylkiluiden väliin.

(mä kaipaan sen yhden suudelmia, olen narkomaani)
200 kilometriä on pitkä välimatka.

12.8.2011

mä puhun valheita ja yskin tekokuoren palasia. ennen se kaiken tuhoava tuli on nyt enää pieni kylmä liekki keskellä kämmentä. (silmäpusseista voi lukea edellisöiden unet jotka natisevat, ratisevat, kirkuvat kuten noitavainojen uhrit)
bussi on tyhjä ja piiloudun penkkien taakse huonon musiikin sekaan kuten piilotan kaiken pitkähihaisten ja pitkien housujen alle. eikä ne oikeasti halua nähdä kuin sen hymyilevän emman joka innostuu venytyskoruista ja frida kahlosta. jos alan puhumaan tummiin metsiin eksymisestä tai saksista iholla tai kyyneleiden turvottamista silmistä, niiden keuhkoista kuuluu kyllästyneisyys. voiko monet roolit pelottaa syvimmänkin valtameren pois?
voivatko katuvalot oikeasti laulaa jos seisoo niiden alla? ja ne metsät hohkaa pimeyttä, haluan juosta keskellä tyhjää moottoritietä. mulla on tennareissa teksti jossa on kirjoitusvirhe ja bussin ikkunasta voi nähdä täysikuun. hengitän melankoliaa pakkasella ja niiden valloittaessa koko kaupungin mä piiloudun peiton alle hämähäkin muotoista varjoa painajaisiin.

olin Pariisissa. kolme päivää enkä ole laskenut minuutteina. sade ropisi iltaisin joskus enemmän ja joskus hillitymmin, naksuttelin sormiani metroissa ja löysin hymyni Jeanne d'Arcin patsaan juurelta. ja musta tuntuu että se oli se aito hymy ja aito nauru, niiden kolmen päivän ajan eikä se johtunut siitä punaviinistä jota juotiin joka päivä ja ilta vaikka kerran tilattiin vahingossa valkoviiniä. jonottamista, miljoonia askelia ja vanha hautausmaa kaukana keskustasta, siellä haisi kalma ja tuntui syksyltä.
punaisia hiuksia katseltiin siellä, ne oli ilmeisesti harvinaisuus. hassua.
ja haluaisin niin kovasti takaisin, niihin metroihin, kirkkoihin, kävelylle Seinen rannalle, pieneen kahvilaan lasin kanssa, Eiffel tornin alle vain koska se on niin turistia, syödä italialaisessa ravintolassa vaikka ollaan Ranskassa. nyt olen vain täällä, puhun tietokoneelle koska tuntuu yksinäiseltä eikä kukaan vastaa viesteihin eikä ole ketään kenelle kertoa tarinoita miljoonista katuvaloista ja sadepisaroista ja pitkistä jonoista ja mukulakivityksistä, vaikken edes osaa kertoa kunnolla tarinoita. yksinäisyys kerääntynyt näihin seiniin jotka jätin ennen lähtöäni, taas limaiset kädet selkänikamilla.

olen yhä varmempi siitä että mun tulevaisuus, sydän ja sielu kuuluu jonnekin muualle, ei tänne pieneen kaupunkiin jota kutsun kotikaupungiksi. täällä ilma on erilaista, en pysty hengittämään.
mun hymy jäi Pariisiin.