12.8.2011

mä puhun valheita ja yskin tekokuoren palasia. ennen se kaiken tuhoava tuli on nyt enää pieni kylmä liekki keskellä kämmentä. (silmäpusseista voi lukea edellisöiden unet jotka natisevat, ratisevat, kirkuvat kuten noitavainojen uhrit)
bussi on tyhjä ja piiloudun penkkien taakse huonon musiikin sekaan kuten piilotan kaiken pitkähihaisten ja pitkien housujen alle. eikä ne oikeasti halua nähdä kuin sen hymyilevän emman joka innostuu venytyskoruista ja frida kahlosta. jos alan puhumaan tummiin metsiin eksymisestä tai saksista iholla tai kyyneleiden turvottamista silmistä, niiden keuhkoista kuuluu kyllästyneisyys. voiko monet roolit pelottaa syvimmänkin valtameren pois?
voivatko katuvalot oikeasti laulaa jos seisoo niiden alla? ja ne metsät hohkaa pimeyttä, haluan juosta keskellä tyhjää moottoritietä. mulla on tennareissa teksti jossa on kirjoitusvirhe ja bussin ikkunasta voi nähdä täysikuun. hengitän melankoliaa pakkasella ja niiden valloittaessa koko kaupungin mä piiloudun peiton alle hämähäkin muotoista varjoa painajaisiin.

olin Pariisissa. kolme päivää enkä ole laskenut minuutteina. sade ropisi iltaisin joskus enemmän ja joskus hillitymmin, naksuttelin sormiani metroissa ja löysin hymyni Jeanne d'Arcin patsaan juurelta. ja musta tuntuu että se oli se aito hymy ja aito nauru, niiden kolmen päivän ajan eikä se johtunut siitä punaviinistä jota juotiin joka päivä ja ilta vaikka kerran tilattiin vahingossa valkoviiniä. jonottamista, miljoonia askelia ja vanha hautausmaa kaukana keskustasta, siellä haisi kalma ja tuntui syksyltä.
punaisia hiuksia katseltiin siellä, ne oli ilmeisesti harvinaisuus. hassua.
ja haluaisin niin kovasti takaisin, niihin metroihin, kirkkoihin, kävelylle Seinen rannalle, pieneen kahvilaan lasin kanssa, Eiffel tornin alle vain koska se on niin turistia, syödä italialaisessa ravintolassa vaikka ollaan Ranskassa. nyt olen vain täällä, puhun tietokoneelle koska tuntuu yksinäiseltä eikä kukaan vastaa viesteihin eikä ole ketään kenelle kertoa tarinoita miljoonista katuvaloista ja sadepisaroista ja pitkistä jonoista ja mukulakivityksistä, vaikken edes osaa kertoa kunnolla tarinoita. yksinäisyys kerääntynyt näihin seiniin jotka jätin ennen lähtöäni, taas limaiset kädet selkänikamilla.

olen yhä varmempi siitä että mun tulevaisuus, sydän ja sielu kuuluu jonnekin muualle, ei tänne pieneen kaupunkiin jota kutsun kotikaupungiksi. täällä ilma on erilaista, en pysty hengittämään.
mun hymy jäi Pariisiin.

(sä sanoit etten menetä sua, mutta hei mun jänteet on jo katkaistu niillä oransseilla saksilla jotka löyty mun valkoiselta kirjoituspöydältä)

hengitän suolaa ja merivettä kunnes ilmasta katoaa happi. pieniä pillereitä käsivarsiin ommeltuina, peilikuvasta katsoo joku muu, ei mulla ole koskaan turvonneita silmiä. hiuksissa liikaa lakkaa ja keuhkoissa syöpätikkuja, onnellisuus jäi viime viikonloppuun lauantai kello 17.45, sen jälkeen jalat vain kaksi yhteensidottua hiilitankoa.
sadepilvet kuiskaa että siellä on perhosia lantioluilla ja huomenna olisikin viides marraskuuta jolloin onni ehkä löytyisikin näkymättömiltä hymykuopilta.

ja kun ne kysyy miten menee mä vastaan ihan jees ja opeteltu hymy koska se on se mitä ne haluaa kuulla ja nähdä, vaikka niittejä selkärangassa estämässä pakoni.

Usva joka on niin sameaa että tukehduttaa ja tietä kulkee yksi askelpari ennen kahden sijaan. Vapaa kuin tuuli joka keinuttaa uneen joissa aseet laulavat sinfonioita ja silmissä ne sammalmättäät hiiltyneet kuten kaikki se jonka vuoksi yritin niin paljon. Kolmatta päivää itkua ja pelon pelkoa. Katkaistuja kylkiluita, verisiä askelia ja tekohymyjä niin paljon etten tiedä enää kummalta puolelta tietä löydän itseni pian. Neljä - kolme kuukautta ilman tätä ja nyt se lyö kasvoihin kunnes mikään ei enää tunnu miltään. Liekkejä silmäluomilla ja epävakaus joka on osa eikä kuihdu vaikka haluaisi. Ne sanoo että parantaa mutta satuttaakin toinen toistaan enemmän, heittää asfalttiin, murskaa sormenpäät.

Voisinpa vain kadota järjettömyyteen josta huutokaan ei osaisi etsiä lintujen lentäessä takaperin, sydänkammioiden täyttyessä musteella.

Salamat piirtää viivoja sydämen kammioihin, ukkosherra kuiskailee samoja sanoja kaksi kertaa päivässä ja ilmassa on sadepisaroita. Paljaita jalkoja vesilammikoissa keskellä tietä, ensin oli mustaa ja harmaata sitten vain likaisen valkoinen ja poskipäille valuu kevään lupaukset.

Hiljaisuus seuraa jokaista hengenvetoa, Yksinäisyys. Yön varjot voisivat näkyä reisillä ja käsissä, mutta onneksi Humala ja se kuinka huomaa omat kirjoitusvirheensä.

Tiiliseiniä verkkokalvoilla vaikka suihkussa itkeminen on klisee. (kuvassa minä, kuvaajana kai, näin tiedoksenne)

Miksi kirjoitan aina perjantaisin. Silloin aallot tuntuvat lyövän vastapäivään keskellä hiljaisuutta ja virtoja kallioiden tuntumassa, vihaisia. Huoneessani sädekaihtimet vieläkin kiinni, peittävät auringon ja huoneessa on kylmä. Kohmeat sormet eikä peiliä jota tuijottaa. Kännykän näyttö on musta. ("en osaa vastata tuohon")
Tuomioni on oleva ikuinen. Rakkaus, onko se jotain mikä kirjoitettiin näkymättömällä musteella kiellettyjen listalle, syntisin. Ja leukaluuhun kirjoitettu, vain näyttelyesine ilman suudelmia otsaan tai kuiskauksia. Haluaisin tietää miksi, mutta koska kukaan ei vastaa. Tällä hetkellä tuntuu ettei jaksa mitään, voisin nukkua yli ikuisuuden ja herätä ydinpommien koputtaessa ovelleni. Musiikki tappaa korvani hiljalleen, haluan tuntea eläväni vaikka Yksinäisyys alkaa taas kalvaa jossain tuolla, se on jälleen herännyt horroksestaan.
En tiedä kauanko jaksa tätä paskaa, hengittämistä tietäen olevansa ehkä vain se itsestäänselvyys. Ja toiset ihmiset vievät hänet kaksisataa kilometriä itään enkä ole edes ikävissäni. Olisin voinut juoda seuraavaan aamuun asti. Olisi voinut olla viisi tervakeuhkoa mutta nyt neljä, sillä moottoritie ei kutsunutkaan. Koska olisin ollut vain se aave, haamu joka sytyttää savukeen yksin nurkassa, muiden hukkuessa järveen.

ja kirjoittaminenkin on nykyään niin hemmetin vaikeaa.

Olen nähnyt unia tupakantumpeista toisten käsivarsilla ja kävellyt paljain varpain Helsingin mukulakivetyksillä. Savu tanssii silmiin ja aurinko hengittää niskaan, liian polttavia katseita. Toivoisin ukkosta. Punaisessa autossa paloi bensavalo ja simpukka nilkassani kertoi vastaantuleville tarinoita, eilen parvekkeella horisontti oli violetti ja oranssi, sekoitus hukkaanheitettyjä sanoja ja kosketuksia lapaluilla. Tässäkin kaupungissa on joskus jotain kaunista vaikka betonitiet toistavat itseään loputtoman filmirullan tavoin eikä voi hengittää ennen kuin pellot muuttuvat juokseviksi metsiksi rinnalla ja toivoisin voivani repiä itseni ihmisyyden kahleista ja vain juosta kunnes varpaista loppuu veri ja perhoset uivat myötävirtaan valtimoilla ja solisluilla.

Haaveilen leijonista ihollani mutta vielä 365 päivää ennen kuin. Sudet syövät minua sisältäpäin ja pöllöt eivät ole sitä miltä näyttävät. Ampiaiset löytävät huoneeseeni tänäkin yönä enkä osaa kirjoittaa. Kesä pitää minut elossa.