Miksi kirjoitan aina perjantaisin. Silloin aallot tuntuvat lyövän vastapäivään keskellä hiljaisuutta ja virtoja kallioiden tuntumassa, vihaisia. Huoneessani sädekaihtimet vieläkin kiinni, peittävät auringon ja huoneessa on kylmä. Kohmeat sormet eikä peiliä jota tuijottaa. Kännykän näyttö on musta. ("en osaa vastata tuohon")
Tuomioni on oleva ikuinen. Rakkaus, onko se jotain mikä kirjoitettiin näkymättömällä musteella kiellettyjen listalle, syntisin. Ja leukaluuhun kirjoitettu, vain näyttelyesine ilman suudelmia otsaan tai kuiskauksia. Haluaisin tietää miksi, mutta koska kukaan ei vastaa. Tällä hetkellä tuntuu ettei jaksa mitään, voisin nukkua yli ikuisuuden ja herätä ydinpommien koputtaessa ovelleni. Musiikki tappaa korvani hiljalleen, haluan tuntea eläväni vaikka Yksinäisyys alkaa taas kalvaa jossain tuolla, se on jälleen herännyt horroksestaan.
En tiedä kauanko jaksa tätä paskaa, hengittämistä tietäen olevansa ehkä vain se itsestäänselvyys. Ja toiset ihmiset vievät hänet kaksisataa kilometriä itään enkä ole edes ikävissäni. Olisin voinut juoda seuraavaan aamuun asti. Olisi voinut olla viisi tervakeuhkoa mutta nyt neljä, sillä moottoritie ei kutsunutkaan. Koska olisin ollut vain se aave, haamu joka sytyttää savukeen yksin nurkassa, muiden hukkuessa järveen.

ja kirjoittaminenkin on nykyään niin hemmetin vaikeaa.

Olen nähnyt unia tupakantumpeista toisten käsivarsilla ja kävellyt paljain varpain Helsingin mukulakivetyksillä. Savu tanssii silmiin ja aurinko hengittää niskaan, liian polttavia katseita. Toivoisin ukkosta. Punaisessa autossa paloi bensavalo ja simpukka nilkassani kertoi vastaantuleville tarinoita, eilen parvekkeella horisontti oli violetti ja oranssi, sekoitus hukkaanheitettyjä sanoja ja kosketuksia lapaluilla. Tässäkin kaupungissa on joskus jotain kaunista vaikka betonitiet toistavat itseään loputtoman filmirullan tavoin eikä voi hengittää ennen kuin pellot muuttuvat juokseviksi metsiksi rinnalla ja toivoisin voivani repiä itseni ihmisyyden kahleista ja vain juosta kunnes varpaista loppuu veri ja perhoset uivat myötävirtaan valtimoilla ja solisluilla.

Haaveilen leijonista ihollani mutta vielä 365 päivää ennen kuin. Sudet syövät minua sisältäpäin ja pöllöt eivät ole sitä miltä näyttävät. Ampiaiset löytävät huoneeseeni tänäkin yönä enkä osaa kirjoittaa. Kesä pitää minut elossa.

jos olisin vesi ja tuuli, nuo pisarat ulkona ja puita liian rajusti tanssittava viima. ja jos olisin ajatusteni syövereissä eksyksissä oleva ukkonen joka matalalla bassoäänellään pysyisi hiljaa ja puhuisi vain kolmennessa persoonassa itsestään ja jos olisin se täysikuun aikaan taivaan täyttävä pimeys, ne varjot silmäluomillani, vannoisin ettet enää ikinä näkisi päivänvaloa. onneksi nyt muistinmenetys on alkanut toimia jo. hakkaisin päätäni seinään vain menettääkseni tajuntani koska silloin en ainakaan muista. silitän jalan salaisuusviivoja koska niistä tietää vain kaksi ja toinen on se jonka nimeä en enää ikinä lausu. miksi unohtaminen on niin hidas prosessi.

tänään illalla aion kävellä korkokengillä ja istua taas punaisessa autossa ja leikkiä nättiä. yöntunneilla tajuan että viikko on pitkä aika hengittää yksin ja kun puhelin on mykkä eikä osaa puhua. (en saisi olla riippuvainen, mistään) huomenna illalla istun kotona kuunnellen bobia, pattia ja janisia samaan aikaan kun hän polttaa tupakan toisen perään ja humalassa pitää hauskaa, tajuamatta edes että viikosta voi tulla pelottavan hidas. säälittävyys ja naiivius tatuoituna ikuisesti sieluuni, eivät ikinä lähde irti vaikka raapisin, repisin ja löisin.

kuukausi on kovin vähän mutta kolmekymmentä päivää kuulostaa paljolta (ja piirrän tähtikarttoja lapaluille, rystysistä ranteisiin oktaaveja kun satakilometriä tunnissa ja tummat kuusimetsät ohuiden koivujen takana). tuuli runteli hiukset pörrölle mutta onneksi punainen näyttää kivalta auringossa. haluaisin sanoa, haluaisin lausua ja haluaisin muodostaa kirjaimista kauniilta kuulostavia runoja jotka laulaisivat auringon pinnalla ja jättäisivät pienen liekin kynttilään pilvien ylle. vaan valheiden saastuttama ilma lukinnut kaiken ja kahlinnut, enkä osaa enää tanssia ennen kuin ruostunut avain tatuoituna käsivarsille ja ehkä silloin voisin kuiskata.

mutten vielä

punaisen auton takapenkillä, pisaroita ikkunassa ja harmaa horisontti. pilvilaivojen valtameri, ei hetkeäkään yksin ennen auringonlaskua jota ei koskaan tulekaan. pulssi lyö verisuonia vasten ja varjot mustelmien takana, ajatusten toisella puolella jossa metsään eksyy parin askeleen jälkeen ja hiiltyneet kartanpalat verkkokalvoillasi. sunnuntaina metsä juoksi ja halusin kadota koska luonto äiti on rakkaus ja kauneus (simpukka nilkassani sinulle). kuusien takana keskenjääneitä lauseita joita kukaan ei tule kyselemään, susien ulvonta korvissani, vain unta ja sanoja paperilla, ehkä eivät toteudu koskaan. vaikkei pitäisi enää muistaa, maaliskuu ja huhtikuun alku vain virheitä menneisyydessä, kuihtuneet pois ja lakanneet olemasta. astun vesilammikoihin, savua ja liekki kämmenten sisäpuolella, basso hakkaa korvissa mutta nyt olen onnellisempi kuin silloin (hän on sydän). poskipäilläni sormenjälkiä, musertuvat täysikuun aikaan jolloin unohdan ettei sitä punapäistä poikaa koskaan ollutkaan joka löi rystyset verille, sydämen mustelmille eikä se asfaltin reuna oikeasti ollut niin terävä käveltäväksi paljain jaloin, olipas. (onko näillä hengenvedoilla jotain merkitystä.)

salaisuus repäisiin palleasta kaakeleille, kynsien alla multaa, soraa ja teräviä lasinsirpaleita
mieli piirtää suoraa viivaa laitteessa, ja tuntuu etten saisi henkeä, että murenen pala palalta, uudelleen. uppoan suohon ja vaikka kesä seisoo jo eteisessä, en halua jäädä jälkeen. hiirenkorvat nauraa naiiviuudelleni ja pelko niskanikamissa, solisluissa, hiipii hiljaa lantiota alas. en halua katsoa ketään silmiin koska pelkään musertuvani sen kaiken painon alla, hukkuvani.

haluaisin olla susi jonka kuiskauksen kuulisi vain se kuka seisoisi joella toisella puolella avaruutta, herkkäkuuloinen. haluaisin olla se metsä johon huusin yksinäisyyteni painajaisissani joissa posket lommoilla pikkupoika laskee mustelmia. haluaisin olla ne kirjaimet jotka olen sutannut päiväkirjaan kahden promillen humalassa (ei ihan). haluaisin olla lauantain alkuilta jolloin ei väliä mikä kappale tai mitkä sanat, se oli hyvä, paras ja nuotinvierestä. silitän viivoja ja vihastuttaa kunnes kyyneleet. enää en ole halpa nukke ostettu alekorista jolla voi leikkiä kunnes kyllästyy, heitetään pois ei kierrätykseen. (hymyilytti koska samanväriset paidat tänään.) hän ja hän ovat hymyt niskanikamissa ja tuuli hiuksissa. silloin ei itketä kun ei ajattele kuin hetkeä jolloin olo on kevyt ja turvassa ja kosketus on lämmin. haluaisin olla muistinmenetys joka lakkaa vasta huhtikuun kahdenkymmenentoisen päivän jälkeen. olen ristiriita ja sydämessä kaksi laastaria vähemmän. (höyhen olkapäilläsi)