mua ahdistaa kaikki asiat. mua huolestuttaa kaikki asiat.
pienet, isommat, ja ne suurimmat. toisinaan tuntuu etten saa edes happea. oon unohtanut miten hengitetään kivuttomasti. tää on vain kuoren elossaolomekanismi. pakollinen. automaattinen. 
      ei se haittaa vaikka mä jään jalkoihin. loppupeleissä munlaisella ei oo mitään. pienistä valkoisista valheista muodostuu isoja pikimustia, kädet suttaavia tukoksia. oon se räkänokka joka hymyilee joka paikassa vaikka sisältö murenee kunnes jäljellä on enää tyhjiö.

jotkut asiat on hauskoja ja onnellisia. kuten uuden tatuointiajan varaaminen, twin peaksin katseleminen, punaviini. armeijasta jutteleminen poika_kaverin kanssa vaikken mä siellä edes ole. menin ystävälle viisi minuuttia sen jälkeen kun olin itkenyt autossa eikä se edes huomannut vettyneitä silmiä. oon niin hyvä.
    toinen ystävä ei halua enää kertoa huolistaan mulle koska satuin kertomaan omasta olostani. "ei voi tietää koska noi haavoittuvainen viaton särkyy kokonaan"
pakko yrittää kovemmin pakko esittää paremmin 

ja ne pakottaa mua uimaan niiden kanssa. avantouinnille. en mä voi käyttää bikineitä. varjot on syövyttänyt kaiken lihan. 

neljätoistavuotiaana ihastuin ensimmäisen kerran tyttöön

viisitoistavuotiaana mulla oli ensimmäinen tyttöystävä

sen jälkeen oli useita poikia koska tuntui vaan helpommalta mukautua yhteiskunnan ja perheen normien mukaan, oli helpompi puhua poikaystävästä koska vanhoillisuus tuntuu ajavan muut ajatukset nurkkaan

tosin, ei mulla olisi maailman parhaimpia ystäviä jos en olisi tarttunut siihen yhteen poikaan kiinni

       nyt mä tiedän melko vahvasti että naiset on se mun juttu

viimeisen parin vuoden aikana tunnemyrsky on aivan liian hento sana kuvaamaan sitä kaikkea jota olen pääni sisällä joutunut käymään; kenties omasta tahdostani, kenties siinä oli jotain muutakin

ex-tyttöystävän jälkeen ajattelin että naisista tauko nyt

we'll see whats gonna happen

tulevaisuus on abstrakti asia enkä tiedä miten päin sitä pitäisi katsoa

sydän on tuntematon vasemmassa rinnassa ja tekee juuri toisinpäin kuin aivot haluaisi tekevän

iho vaatii tiikerinraitoja huulien hymyillessä

ehkä mä tuotan häpeää perheelleni

ehkä mä oon se paskan musta lammas tässä suvussa

sosiaalinen paine on viime aikoina käynyt yllättävän raskaaksi ja sitä nuorten vastaanotolla ollaan mietitty

tunnollisuudessa on hyvät puolensa mutta joskus se osaa lyödä omiin kasvoihin melko rankasti

mä pakotan sen rakoilemaan nyt, sinisilmäisyydelle ei ole varaa koska senkin takia on tullut monesti näpeille

musta on kehittynyt ihan toisenlainen, musta on tullut kaikkea mitä en koskaan ajatellut että musta tulisi

itsensätutkiskelu on ihan uusi juttu. 

toisinaan on päiviä, iltoja jotka on humalaisen onnellisia
silloin pussaillaan salaa tupakkahuoneessa baarissa ja tanssitaan jalat rakoille
töissä hymyillään kuusi tuntia ja nauretaan flirttaileville kuusikymppisille miehille
äiti kysyy onko mulla kaikki hyvin, tietenkin mulla on

(huonoin tytär manipuloiva paska kiittämätön kakara et tiedä ahdistuksesta mitään et tiedä yhtään miltä se tuntuu ole hiljaa älä mulle tosta puhu mene ammattilaiselle sitten jos nyt on neidillä niin huono olla)

vä sy my s 
takertuu joka paikkaan eikä anna mun olla
en muista milloin tunsin itseni levänneeksi

mutta ei se haittaa
ollaan kaikki ihan hiljaa
keho on kaikki mitä mulla on jäljellä tarjottavana, arpisena ja mustelmisena se vie yön varjoihin tuntemattomat tai tututkin
en päästä ketään pääni sisälle en ikinä
koska ketään ei oikeasti kiinnosta ja totuus on ettei muakaan kiinnosta

tämä paska ei ole ketään varten, antakaa mun mädäntyä rauhassa kunnes kylkiluut katkeaa pakkasen rutistaessa viimeiset hengenvedot ulos
  miks mä kirjotan edes.

mä toivon et tätä ei lue ne tutut jotka ei tiedä tästä mitään
ne on ne ketkä taputtaa olalle sanoen että kyllä sä pärjäät ja lähtevät heti pois kun näytän hieman kaksoiselämäni sitä varjoisempaa puolta joka on liimautunut kiinni ihoni sisäpuolelle tehden sielustani mätänevän likaisen ja vastenmielisen että tekisi vain mieli mennä makaamaan junaraiteille
tiedättekö sen tunteen kun tajuaa ei helvetti mä tarvin apua
tänään otin ensimmäisen askeleen siihen, apuun.

olisi niin kiva hymyillä ja rakastaa jotakuta. ajatella vaan että on hyvä olla, on niin hyvä olo että tekisi mieli laulaa ja tanssia keskellä katua joka voisi olla keväinen ja puut alkavilla hiirenkorvilla

Tyttö lähti kun ei kestänyt katsella tätä mun meininkiä enää, koska en ole enää iloinen enkä halua seksiä, koska olen vakava ja surusilmäinen. Poika on armeijassa ja luulee mun ahdistuksen johtuvan ihmissuhteista, ei johdu.

eilen itkin autoa ajaessa, parkkipaikalla ja tänään kävellessäni kirjastoon.

-What are you doing here, honey? You're not even old enough to know how bad life gets.
-Obviously, Doctor, you've never been a 13-year-old girl.

   - Virgin Suicides

lisää tiikerinraitoja, niitä kiellettyjä punaisia
kyllä te tiedätte
inhotan itseäni enemmän kuin ikinä ennen
rumuus on sisäistä ja minussa myös ulkoista

hymyilen, nauran, juttelen ja halaan
kyllä mulla on kaikki hyvin, hei ihan oikeasti joo joo
mähän oon elossa
ostin eilen punaviiniäkin

neljä seinää kaatuu ympärille,
on niin tietämättömän paha olla
että jos mun kyyneleet riittäisivät
hukkuisin

   

en kirjoita tänne enää kovinkaan usein
mutta oon silti elossa, ainakin vähän, esitän olevani
tykkään punaisesta omilla nilkoilla vaikka lupasin koko maailmalle etten tee niin enää
sydämentykytyksiä liian isoissa väkijoukoissa ja liian nopeita askelia liian nopeasti pois paikalta 
koska mä haluan
ne haluaa nähdä mut normaalina ja sen kuvan niille annan
päihitän omat demonini yksin kuten tähänkin asti
heikkous ei näy katukuvassa eikä kieroonkatsojille katsota takaisin
vitut

sen tuntee kun talvi tulee, ympäristö hämärtyy, varjot kasvavat ja ottavat vallan joka puolelta sielua
ja löytävät pimeimmät labyrintin umpikujat joihin pesiytyä
hirviöt kurkkivat sängyn alta niin että omakin peilikuva pelottaa
 

mä haluaisin juosta pakoon tätä ahdasta kaupunkia
kadut hengittävät vahvasti melankoliaa että se tarttuu omaan itseenikin
bussipysäkit, betoniviidakot, sama tarjonta jokaisessa näyteikkunassa ympäri vuoden
samat teinit räkimässä parkkihalleissa
   syksyn kuoleminen näkyy punana poskissa, kuolleen kaupungin mädäntyessä entisestään
mutta kevyet aamut niinä viikonloppuina jolloin kaksi jalkaparia pakenee saman peiton alle katsomaan twin peaksia
ja vaikka olen levoton nukkuessani, hän pitää lähellä ja pienet hetket kertovat onnen suukottavan pahan pois
joka toisinaan pyrkii sisälle, jonnekin maksan lähettyville
      en mä tiiä.
en jaksa tätä kaupunkia enää ja tänne palaaminen on vain paskaa
vuosi vielä ja pakkaan kamani ja lähden pois

silloin mulla on tarpeeksi voimia juosta karkuun jäämättä kiinni

pikkusisarukset, kai ja pari muuta on sellaisia jotka on aarteita täällä pienessä paikassa joihin kaipaus tarttuu