mä kirjoitan sunnuntaisin ja tykkään lauantai-päivistä enemmän kuin koskaan ja lasken rahoja että ne riittäisi kulkemaan sen 200 kilometriä ja tehdä lauantaista taas kauniin ja se päivä on ainoa jolloin mä oikeasti hengitän ja perhoset ui vastavirtaan mun verisuonissa.
enkä ole ajatellut terää iholla pitkään aikaan. kaipaus täyttää mielen umpikujat ja labyrinteistä katoaa kaikki tiet jotka veisivät harhaan ja katoamisen vaara vähenee.
tää syksy tuntuu olevan kaunein ikinä. näen unta leijonalemmikeistä ja kirjoitan Surusta, Sateesta, Tiikeristä ja Ahmasta.
ja oli ilta, oli kaupungin tyhjä tyhjempi keskusta ja käsi kädessä ja suudelmia kirkon penkillä ja yhtäkkiä aika juoksi ohitsemme sanomatta mitään. muistona mustelmia kaulassa ja silmien takana ikävää.

mä oon niin onnellinen nyt ettei ees sanat muotoudu mitenkään millaisiksi lauseiksi koska ei tätä tunnetta osaa selittää, mä haluaisin vaan huutaa koko maailmalle että oon alkanut elämään uudelleen.
eikä ne varjot huuda mulle enää enkä mä pelkää. odotus painaa rintalastaa, kiertyy niskanikamien väliin. mut hymyilyttää.

suojele mua siltä mikä musta on tullut

perjantai ja humalaista ketjupolttamista, täysikuu ja kävin uimassa joessa. (ei noi sun arvet jaloissa oo ees pahoja se sanoi vaikka se ei tiedä musta enää yhtään mitään) ja itkua saunassa kun viisi minuuttia omaa rauhaa. lompakosta kadonnut viisikymppiä ja mä haluaisin aseen tyynyn alle. ja kuinka kaikki vilisi silmissä ja oli hauskaa eikä kukaan yrittänyt estää kun avasin jo liian monetta tölkkiä eikä puheesta saanut selvää eivätkä askeleet menneet suoraan mutta silti osasin sytyttää tupakan huonolla sytkärillä.
ja kun luulin lauantaita kauniiksi se olikin vain illuusio, en päässyt sängystä ylös ennen neljää päivällä ja mun päältä ajoi miljoonat traktorit, rekat ja panssarivaunut. eikä se burana itse asiassa auttanut kuin vasta kuudelta.
toisinaan mä oon oikeesti helvetin säälittävä ja kaikki sanoo sitä samaa, ne huutaa ja kaivelee muistoja mistä sanottiin ettei niistä puhuta. (sä et tiedä mitä mä ajattelin silloin kun terä suuteli ihoa liian monetta kertaa)
humala on olotila jolloin koko maailma tuntuu olevan sun käsissä ja tuulenvire kuulostaa sonaalita sun hiusten takana ja korvien alla ne salaisuudet joita kerrotaan hiljaa kuiskien kahdestaan autossa. eikä se vesi itseasiassa ollut niin kylmää vaan turvallista. ehkä täysikuu kertoo huomenna minne päin kulkea.
jos voisin, kelaisin koko ensi viikon aina lauantaille asti koska mä aion tehdä lauantaista kauniin ja se on oleva kaunis koska tätä viikonloppua vihaan paitsi perjantai. mä tarvitsisin yliannostuksen järkeä ja ison lyönnin kasvoihin ja kylkiluiden väliin.

(mä kaipaan sen yhden suudelmia, olen narkomaani)
200 kilometriä on pitkä välimatka.

12.8.2011

mä puhun valheita ja yskin tekokuoren palasia. ennen se kaiken tuhoava tuli on nyt enää pieni kylmä liekki keskellä kämmentä. (silmäpusseista voi lukea edellisöiden unet jotka natisevat, ratisevat, kirkuvat kuten noitavainojen uhrit)
bussi on tyhjä ja piiloudun penkkien taakse huonon musiikin sekaan kuten piilotan kaiken pitkähihaisten ja pitkien housujen alle. eikä ne oikeasti halua nähdä kuin sen hymyilevän emman joka innostuu venytyskoruista ja frida kahlosta. jos alan puhumaan tummiin metsiin eksymisestä tai saksista iholla tai kyyneleiden turvottamista silmistä, niiden keuhkoista kuuluu kyllästyneisyys. voiko monet roolit pelottaa syvimmänkin valtameren pois?
voivatko katuvalot oikeasti laulaa jos seisoo niiden alla? ja ne metsät hohkaa pimeyttä, haluan juosta keskellä tyhjää moottoritietä. mulla on tennareissa teksti jossa on kirjoitusvirhe ja bussin ikkunasta voi nähdä täysikuun. hengitän melankoliaa pakkasella ja niiden valloittaessa koko kaupungin mä piiloudun peiton alle hämähäkin muotoista varjoa painajaisiin.

olin Pariisissa. kolme päivää enkä ole laskenut minuutteina. sade ropisi iltaisin joskus enemmän ja joskus hillitymmin, naksuttelin sormiani metroissa ja löysin hymyni Jeanne d'Arcin patsaan juurelta. ja musta tuntuu että se oli se aito hymy ja aito nauru, niiden kolmen päivän ajan eikä se johtunut siitä punaviinistä jota juotiin joka päivä ja ilta vaikka kerran tilattiin vahingossa valkoviiniä. jonottamista, miljoonia askelia ja vanha hautausmaa kaukana keskustasta, siellä haisi kalma ja tuntui syksyltä.
punaisia hiuksia katseltiin siellä, ne oli ilmeisesti harvinaisuus. hassua.
ja haluaisin niin kovasti takaisin, niihin metroihin, kirkkoihin, kävelylle Seinen rannalle, pieneen kahvilaan lasin kanssa, Eiffel tornin alle vain koska se on niin turistia, syödä italialaisessa ravintolassa vaikka ollaan Ranskassa. nyt olen vain täällä, puhun tietokoneelle koska tuntuu yksinäiseltä eikä kukaan vastaa viesteihin eikä ole ketään kenelle kertoa tarinoita miljoonista katuvaloista ja sadepisaroista ja pitkistä jonoista ja mukulakivityksistä, vaikken edes osaa kertoa kunnolla tarinoita. yksinäisyys kerääntynyt näihin seiniin jotka jätin ennen lähtöäni, taas limaiset kädet selkänikamilla.

olen yhä varmempi siitä että mun tulevaisuus, sydän ja sielu kuuluu jonnekin muualle, ei tänne pieneen kaupunkiin jota kutsun kotikaupungiksi. täällä ilma on erilaista, en pysty hengittämään.
mun hymy jäi Pariisiin.

(sä sanoit etten menetä sua, mutta hei mun jänteet on jo katkaistu niillä oransseilla saksilla jotka löyty mun valkoiselta kirjoituspöydältä)

hengitän suolaa ja merivettä kunnes ilmasta katoaa happi. pieniä pillereitä käsivarsiin ommeltuina, peilikuvasta katsoo joku muu, ei mulla ole koskaan turvonneita silmiä. hiuksissa liikaa lakkaa ja keuhkoissa syöpätikkuja, onnellisuus jäi viime viikonloppuun lauantai kello 17.45, sen jälkeen jalat vain kaksi yhteensidottua hiilitankoa.
sadepilvet kuiskaa että siellä on perhosia lantioluilla ja huomenna olisikin viides marraskuuta jolloin onni ehkä löytyisikin näkymättömiltä hymykuopilta.

ja kun ne kysyy miten menee mä vastaan ihan jees ja opeteltu hymy koska se on se mitä ne haluaa kuulla ja nähdä, vaikka niittejä selkärangassa estämässä pakoni.

Usva joka on niin sameaa että tukehduttaa ja tietä kulkee yksi askelpari ennen kahden sijaan. Vapaa kuin tuuli joka keinuttaa uneen joissa aseet laulavat sinfonioita ja silmissä ne sammalmättäät hiiltyneet kuten kaikki se jonka vuoksi yritin niin paljon. Kolmatta päivää itkua ja pelon pelkoa. Katkaistuja kylkiluita, verisiä askelia ja tekohymyjä niin paljon etten tiedä enää kummalta puolelta tietä löydän itseni pian. Neljä - kolme kuukautta ilman tätä ja nyt se lyö kasvoihin kunnes mikään ei enää tunnu miltään. Liekkejä silmäluomilla ja epävakaus joka on osa eikä kuihdu vaikka haluaisi. Ne sanoo että parantaa mutta satuttaakin toinen toistaan enemmän, heittää asfalttiin, murskaa sormenpäät.

Voisinpa vain kadota järjettömyyteen josta huutokaan ei osaisi etsiä lintujen lentäessä takaperin, sydänkammioiden täyttyessä musteella.

Salamat piirtää viivoja sydämen kammioihin, ukkosherra kuiskailee samoja sanoja kaksi kertaa päivässä ja ilmassa on sadepisaroita. Paljaita jalkoja vesilammikoissa keskellä tietä, ensin oli mustaa ja harmaata sitten vain likaisen valkoinen ja poskipäille valuu kevään lupaukset.

Hiljaisuus seuraa jokaista hengenvetoa, Yksinäisyys. Yön varjot voisivat näkyä reisillä ja käsissä, mutta onneksi Humala ja se kuinka huomaa omat kirjoitusvirheensä.

Tiiliseiniä verkkokalvoilla vaikka suihkussa itkeminen on klisee. (kuvassa minä, kuvaajana kai, näin tiedoksenne)