mä en tykkää koeviikoista mutten kyllä tiiä et kuka niistä tykkäiskään.

kirjoitin tänään esseen äidinkielessä Helene Schjerfbeckistä enkä ole katsonut kuin hieman huomisen enkunkokeen kielioppialuetta. ei huvita, ei jaksa, haluaisin vain nukkua lauantaihin asti jolloin se yksi maailman kaunein naisen alku tulisi piristämään tätä ahdasta kituvaa pikkukaupunkia jonka keuhkot on puhkottu.

kuuntelen Queenia ja muistelen lauantaita, me katottiin sitä liveshowta joka tuli televisiosta ja aamulla syödään suklaamuroja sängyssä. eikä edes ulkona riehuva tuuli saanut mun vitutusmittaria räjähtämään. mut kyl se sitten meinasi kun astuin ulos linja-autosta ja olin taas täällä. kotipaikkakunta.

silmät tuijottaa näyttöä ja yöunien liian vähäinen nauttiminen näkyy mustista renkaista niiden alla. joo pitäis mennä aikasemmin nukkumaan mut toi sänky on tyhjä ja kylmä ja tää huone on sekasotku kuten mä itsekin mut oon ainakin rakastunut sekasotku.

mulla on ikävä sydämensykkeitä mut ne on siellä 150 kilometrin päässä. tai en mä tiedä kilometreistä mutta ainakin kaksi tuntia sinne kestää ajaa.

ei riidellä enää, sanoi äiti

ja mä sanoin että "joo, ei riidellä" vaikka tiedän että me palataan tohon samaan asiaan vielä monia, liian monia kertoja. mulla on mustelma kaulassa ja se saa mut näyttämään äidin silmissä säälittävältä paskiaiselta johon ei voi luottaa ollenkaan (mitä vittua).

äiti mikset sä voi hyväksyä mua sellaisena kun olen mikset sä voi hyväksyä että mä rakastan sitä tyttöä enemmän kuin ilmaa jota hengitän enemmän kuin mitään tässä maailmassa äiti ethän sä halua nähdä lisää niitä arpia ethän äiti mä en halua itkeä enää itseäni uneen. äiti, mä en halua kokea sitä samaa helvettiä uudelleen anna mun olla onnellinen anna mun hymyillä nyt kun jaksan nousta ylös sängystä joka aamu.

mä kuljen tän kaupungin kaduilla sellainen katse silmissä että se voisi polttaa jokaisen vastaantulijan luutkin pelkiksi hiilikasoiksi ja itken hieman kirjaston vessassa.

heti kun mä saan sen ylioppilaslakin päähäni, mä lähden pois täältä kaupungista enkä tiedä palaanko ikinä. tää kaupunki ei tunnu hengittävän, ihmiset on eläviä kuolleita jotka odottaa samaa bussia kauppatorilla ja valittavat samoista asioista tekstarit-palstalla. puolitoista vuotta.

unessa mä puhuin saksaa vanhalle saksalaiselle mummolle pariisissa ja nukuin koko yön samassa asennossa. liian mustat silmänaluset ja sataa vettä ja päivän hyväteko oli kun avasin kirjastonoven vanhalle papalle jolla oli kävelykeppi.

eilen oli kiusallista kun isoisä kysyi miten mun miesrintamalla menee. vastasin että keskityn kouluun. oikeasti mun mielessä on vaan seuraava lauantai. silloin mun katse ei polta ketään, löydän hymyni tyttöni huulilta ja hän tuo kevään tähän kaupunkiin keskellä marraskuuta.

kahdeksan päivää. kahdeksan on mun lempinumero mut tällä hetkellä se tuntuu liian paljolta. huomenna mun sydän täyttyy musiikista ja peittää hetkeksi kaipauksen, mutta silti sunnuntaina on vielä kuusi päivää. oon alkanut taas juomaan kahvia ja katson kuinka lokakuun lehdet kumartavat marraskuulle. viime vuonna tähän aikaan mietittiin pystyykö mun kaveri lyömään enkeleitä, pystyykö se vastustamaan niitä kahleita joilla sitä revittiin ylös pois tästä maailmasta. ja se pystyi. ja se löi niitä. ja nyt me jutellaan huomisesta ja niistä bändeistä ja junamatkasta. koko viime talvi, kevät, kesä tuntuu kuin niistä olisi sata vuotta aikaa, pelkiltä pahoilta unilta joita ei koskaan tapahtunut, ne on vaan karvaanmakuisia muistoja kitalaella ja sydänkammioiden pohjalla. ei ne arvet reisillä ja käsivarsilla silti katoa, ne haalistuu hitaasti ja näyttää vieläkin ihan uusilta vaikka oon heittänyt kaikki hakaneulat roskiin ja oon hukannut mun oranssit sakset. vaikka aikaa on kulunut jo paljon ja enemmän. kesän loppumisen verran.

(mä haluaisin vaan jo sytyttää mun tyttöni savukkeen ja tuntea sen hassun fiiliksen, ihan kuin sadat sähköiset kipinät läpäisisivät mun kehon kun näen tyttöni jo bussin ikkunasta.)

mun elämä muistuttaa joskus niin paskaisesti kirjoitettua kirjaa tai huonosti ohjattua elokuvaa, että melkein naurattaa. onneksi nyt tän taso on sentään parantunut koska, no, te tiedätte kyllä sen jo.

miksi meidät pitäisi tuomita

ja polttaa muka syntisinä rovioilla niillä toreilla joilla me aina kävellään (käsi kädessä)

eikä sen nyt pitäisi haitata että mulla on punaiset hiukset

ja hänellä mustelmia kaulassa.

odotan innolla tuomiotamme rikoksesta

jota emme ole ikinä tehneet.

paitsi teille jotka elätte yhä sillä vuosikymmenellä jolloin kaasukammioihin tönäistiin kaikki ne vähän massasta poikkeavat (erilaiset) eikä me ees olla ainoita tässä maailmassa, tässä valtiossa, näissä kaupungeissa. tuskinpa vain kenenkään silmät poraisivat reikiä niskoihimme, heittelisivät ranteista seinille, repisivät hiuksista huutaen solvauksia. mutta sinä ja sinä, älkää osoittako aseillane meidän ohimoitamme koska me ei olla tehty mitään väärin.

(sulle tuntuu maine olevan tärkeämpi kuin tyttäresi onnellisuus mutta se on mulle ihan ok)

ja me suudellaan siellä missä halutaan, eikä varata aikoja terapiaan vain sen takia että rakastetaan.

(mä aion suojella sua)

(mä ja mun hampaat ja liikaa vapaa-aikaa)

kaksi yötä. kaksi pitkää päivää ja mä olen puhunut ihan hassuja vaan, tänäänkin. ajattelemattomia sammakoita mutta en mä oikeastaan tiiä, osaako ne sammakot edes puhua.

ehkä sydämen kammioissa jossa ne on piilossa.

aamut päivät ja illat ovat jo niin kylmiä että paleltaa mut ei se haittaa koska tämä tuleva talvi, joka jo koputtaa ikkunalautoja ja kohmein huulin suutelee kasvoja kun astuu ulos, ei tule olemaan kuin edellinen. nyt mä aion elää ja selviytyä enkä hakkaa jokaista paikkaa mustelmille enkä toivo joka aamu että jäisin bussin tai rekan alle enkä toivo että pystyisin viiltämään vielä vähän syvemmin.

ei, nyt mä vaellan arkipäivät jotka vie mut lähemmäs tyttöäni joka on mua aina vastassa linja-autoasemalla. ikävöin niin että en voi hengittää, niin että itkettää vaikka tää kaikki on jotain sellaista mitä eivät maailman taitavimmat runoilijatkaan osaisi kuvailla. eli en mäkään edes yritä, tää kaikki valtaa mun kehon sielun ja ajatukset, kaiken.

tänään mä kävelin mun pikkuveljen kanssa käsi kädessä koulun jälkeen kahvilaan ja kahvilasta bussipysäkille, se on jo seitsemän vee ja me nauretaan aina ihan tyhmille asioille ja tapellaan leikisti. joskus mä opetan sille numeroita ruotsiksi ja me kuunnellaan bluesia ja jazzia.

ei tää oo enää niin paha kun voi sanoa jo "ylihuomenna"

arkisia yksinäisiä päiviä ja sadepisaroita aamuisin ikkunassa. keltaista, punaista, oranssia ja syksy, kuolemassa . alastomia puita jo tienreunoilla ja nämä päivät ovat niitä jotka syövyttävät ruston ja luut sormista. mä kirjoitan biologian kokeessa esseetä ja käsi kramppaa ja mä haluaisin nähdä ihmisiä mutta joskus tuntuu että ne pärjää paremmin kun mä vaan hukkuisin jalkakäytäviin ja lehtikasoihin takapihalla jotka isä joskus haravoi ennekuin tuuli esitti balettinsa ja laulunsa ja kyyneleensä. tai että ne tosiaan pärjää, ettei niitä haittaa vaikkei me nähdä.
onko mun sisällä hämähäkkejä. (ja se poika sanoi että mulla on paksut posket. onko. onko? musta vaa'at on pelottavia. mä en pidä niistä. mä en halua niistä vihollista.)

mutta sillä yhdellä tytöllä on mustat hiukset ja kauneimmat huulet, me kävellään aina käsi kädessä joka paikkaan ettei eksytä väkijoukkoon ettei vaan päästetä irti ja suukotellaan kauppajonossa ja sytytän aina hänen tupakkansa. ja silloin aurinko jossain puiden takana enkä mä haluakaan hukkua.
mä haluan olla tässä.
n
y
t

mä kirjoitan sunnuntaisin ja tykkään lauantai-päivistä enemmän kuin koskaan ja lasken rahoja että ne riittäisi kulkemaan sen 200 kilometriä ja tehdä lauantaista taas kauniin ja se päivä on ainoa jolloin mä oikeasti hengitän ja perhoset ui vastavirtaan mun verisuonissa.
enkä ole ajatellut terää iholla pitkään aikaan. kaipaus täyttää mielen umpikujat ja labyrinteistä katoaa kaikki tiet jotka veisivät harhaan ja katoamisen vaara vähenee.
tää syksy tuntuu olevan kaunein ikinä. näen unta leijonalemmikeistä ja kirjoitan Surusta, Sateesta, Tiikeristä ja Ahmasta.
ja oli ilta, oli kaupungin tyhjä tyhjempi keskusta ja käsi kädessä ja suudelmia kirkon penkillä ja yhtäkkiä aika juoksi ohitsemme sanomatta mitään. muistona mustelmia kaulassa ja silmien takana ikävää.

mä oon niin onnellinen nyt ettei ees sanat muotoudu mitenkään millaisiksi lauseiksi koska ei tätä tunnetta osaa selittää, mä haluaisin vaan huutaa koko maailmalle että oon alkanut elämään uudelleen.
eikä ne varjot huuda mulle enää enkä mä pelkää. odotus painaa rintalastaa, kiertyy niskanikamien väliin. mut hymyilyttää.