valtameri oli silloin tyyni
sisälläni kelluivat aallot
aallokot
hiljalleen uinuivat pohjalle
näkinkengät lauloivat tuutulaulun
ja minä nukuin
sinun kanssasi
tavoittelemaan uutta auringonnousua
ja sydän piirsi kaunista viivaa 
eikä kiukutellut kuten ne yksinäiset aamut
ja ankeiksi muuttuneet lakanat maanantaisin

mulla on sun paita
se tuoksuu ihanalta, sinulta
ihan kuin olisit täällä
mun niskan takana
      (kaksi yötä jäljellä)
                     jos  mä kerron sulle rakkausrunoja
            piirtäisitkö sä mun selkään?

olen nukkunut liian myöhään nähdäkseni enää unia
aamuinen tuuli on vihainen mutta suostuu saattamaan minut käytäville asti
märät sukat, sadepisarat sekoittuvat lumeen ja pinttyvät hiuksiin
eikä se ollut kuin samaa liukuhihnakamaa
kuten nämä kaikki arkipäivät
     ja miten ennen ne ihmiset jotka pystyivät koskettamaan
eivät enää katso samalla tavalla silmiin eivätkä puhu samalla äänensävyllä
niillä on kädet taskuissa, niiden kädet on kylmät
ja sade jätti lumen maahan turtuneena
koska kyllästyi leikkiin tältä päivältä
kuten rem-unet aamuyöstä
juoksen saadakseni menneisyyden kiinni jotta voisin hylätä sen uudelleen
sillä tulevaisuus kiertää minut pikkusormensa ympärille
rikkoo naamiot paljastaakseen todellisen
joka ei enää itkekään itseään uneen
paitsi onnesta
               ja lopulta vuoden vaihtuessa
               voin sanoa unohtaneeni helvetin
liekkien painamat jäljet reisissä
sä huomaat etkä huomaa. se on ihanaa. 
(hei, ollaan tässä vielä hetki)

joulupäivä ja ulkona on loppusyksy. se tunkeutuu seinien läpi ja vaikka ulkona ulkotulet ja ikkunoissa kynttiläjalat ja joka puolella joulunpunaisia koristeita, suonissa virtaa loppusyksy ja ikävä joka raapii selkään viiruja ja punoo kyynelistä helminauhaa.  nimenomaan loppusyksy eikä maaliskuinen kevät.
tekohymyjen valtameri jonne pukeudun laittamalla oman naamioni, sen naamion mikä puhuu niitä asioita joita muut haluavat kuulla. onneksi kaksi lasia punaviiniä saa hieman kihelmöintiä sormenpäissä ja typerän virneen, silloin maailma on oikeasti ihan hauskannäköinen paikka kieroine silmineen.
tekokuusi koska pikkuveli on allerginen, siksi täällä ei tuoksu joulu. ei täällä tuoksu lämpökään, vain teennäisyys tunkeutuu sieraimista sisään ja tekee olon tukalaksi. 
mulla oli yhden naisen bileet omassa huoneessa kaiken sen muodollisuuden jälkeen. seinille ilmestyivät pulp fiction ja quentin tarantino viihdyttämään vaikka molemmissa julisteissa on aseita. 
yöllä etsin turhaan unta tiedottomuuden mailta, juoksin liikaa paikallani sillä aamukuudelta nielussani asui sahara.


kaksi päivää, kaksi yötä. sitten mun huulet saa mun omaa huumettani.

täysikuu peittyi tummien pilvien taakse, jotka liikkuivat nopeammin kuin silmänräpäytys, kosketus, kaipaus. loivat punatukkaisen tytön, ehkä voidaan puhua naisen alusta?, pään yläpuolelle valtameren jonka aallot lipuivat eteenpäin kohti ei-mitään tai kaikkea kerrallaan. ne eivät kertoneet suunnitelmiaan, kenties maailmanlaidalla huudot lyötiin ihoon kiinni. mutta sellaisiin paikkoihin joihin vieras silmä ei näe (mutta sinulla ei ole vieraat silmät)

hiljaisuuden jättämät jäljet, naiiviuden kitumus silmäluomilla

enää vain pelkkä muisto ja odotus.

sadepisarat herättävät yöllä, ne tanssii katolla niin rajusti. aamuisin on raskasta nousta,

kuin sata naulaa jalkojen läpi, ulkomaailma katsoo arvelluttavasti

kun juon päivän ensimmäisen kahvin mikä ei pidä hereillä aamutunneilla. arkipäivät syövyttävät rikkihappoa pahemmin, mutta onneksi lauantaihin on enää kolme päivää. (eikä sunnuntaina tarvitse herätä yksin ja silloin meillä on kesä aina joka ei ole kotoisin helvetistä)

mä en tykkää koeviikoista mutten kyllä tiiä et kuka niistä tykkäiskään.

kirjoitin tänään esseen äidinkielessä Helene Schjerfbeckistä enkä ole katsonut kuin hieman huomisen enkunkokeen kielioppialuetta. ei huvita, ei jaksa, haluaisin vain nukkua lauantaihin asti jolloin se yksi maailman kaunein naisen alku tulisi piristämään tätä ahdasta kituvaa pikkukaupunkia jonka keuhkot on puhkottu.

kuuntelen Queenia ja muistelen lauantaita, me katottiin sitä liveshowta joka tuli televisiosta ja aamulla syödään suklaamuroja sängyssä. eikä edes ulkona riehuva tuuli saanut mun vitutusmittaria räjähtämään. mut kyl se sitten meinasi kun astuin ulos linja-autosta ja olin taas täällä. kotipaikkakunta.

silmät tuijottaa näyttöä ja yöunien liian vähäinen nauttiminen näkyy mustista renkaista niiden alla. joo pitäis mennä aikasemmin nukkumaan mut toi sänky on tyhjä ja kylmä ja tää huone on sekasotku kuten mä itsekin mut oon ainakin rakastunut sekasotku.

mulla on ikävä sydämensykkeitä mut ne on siellä 150 kilometrin päässä. tai en mä tiedä kilometreistä mutta ainakin kaksi tuntia sinne kestää ajaa.

ei riidellä enää, sanoi äiti

ja mä sanoin että "joo, ei riidellä" vaikka tiedän että me palataan tohon samaan asiaan vielä monia, liian monia kertoja. mulla on mustelma kaulassa ja se saa mut näyttämään äidin silmissä säälittävältä paskiaiselta johon ei voi luottaa ollenkaan (mitä vittua).

äiti mikset sä voi hyväksyä mua sellaisena kun olen mikset sä voi hyväksyä että mä rakastan sitä tyttöä enemmän kuin ilmaa jota hengitän enemmän kuin mitään tässä maailmassa äiti ethän sä halua nähdä lisää niitä arpia ethän äiti mä en halua itkeä enää itseäni uneen. äiti, mä en halua kokea sitä samaa helvettiä uudelleen anna mun olla onnellinen anna mun hymyillä nyt kun jaksan nousta ylös sängystä joka aamu.

mä kuljen tän kaupungin kaduilla sellainen katse silmissä että se voisi polttaa jokaisen vastaantulijan luutkin pelkiksi hiilikasoiksi ja itken hieman kirjaston vessassa.

heti kun mä saan sen ylioppilaslakin päähäni, mä lähden pois täältä kaupungista enkä tiedä palaanko ikinä. tää kaupunki ei tunnu hengittävän, ihmiset on eläviä kuolleita jotka odottaa samaa bussia kauppatorilla ja valittavat samoista asioista tekstarit-palstalla. puolitoista vuotta.

unessa mä puhuin saksaa vanhalle saksalaiselle mummolle pariisissa ja nukuin koko yön samassa asennossa. liian mustat silmänaluset ja sataa vettä ja päivän hyväteko oli kun avasin kirjastonoven vanhalle papalle jolla oli kävelykeppi.

eilen oli kiusallista kun isoisä kysyi miten mun miesrintamalla menee. vastasin että keskityn kouluun. oikeasti mun mielessä on vaan seuraava lauantai. silloin mun katse ei polta ketään, löydän hymyni tyttöni huulilta ja hän tuo kevään tähän kaupunkiin keskellä marraskuuta.

kahdeksan päivää. kahdeksan on mun lempinumero mut tällä hetkellä se tuntuu liian paljolta. huomenna mun sydän täyttyy musiikista ja peittää hetkeksi kaipauksen, mutta silti sunnuntaina on vielä kuusi päivää. oon alkanut taas juomaan kahvia ja katson kuinka lokakuun lehdet kumartavat marraskuulle. viime vuonna tähän aikaan mietittiin pystyykö mun kaveri lyömään enkeleitä, pystyykö se vastustamaan niitä kahleita joilla sitä revittiin ylös pois tästä maailmasta. ja se pystyi. ja se löi niitä. ja nyt me jutellaan huomisesta ja niistä bändeistä ja junamatkasta. koko viime talvi, kevät, kesä tuntuu kuin niistä olisi sata vuotta aikaa, pelkiltä pahoilta unilta joita ei koskaan tapahtunut, ne on vaan karvaanmakuisia muistoja kitalaella ja sydänkammioiden pohjalla. ei ne arvet reisillä ja käsivarsilla silti katoa, ne haalistuu hitaasti ja näyttää vieläkin ihan uusilta vaikka oon heittänyt kaikki hakaneulat roskiin ja oon hukannut mun oranssit sakset. vaikka aikaa on kulunut jo paljon ja enemmän. kesän loppumisen verran.

(mä haluaisin vaan jo sytyttää mun tyttöni savukkeen ja tuntea sen hassun fiiliksen, ihan kuin sadat sähköiset kipinät läpäisisivät mun kehon kun näen tyttöni jo bussin ikkunasta.)

mun elämä muistuttaa joskus niin paskaisesti kirjoitettua kirjaa tai huonosti ohjattua elokuvaa, että melkein naurattaa. onneksi nyt tän taso on sentään parantunut koska, no, te tiedätte kyllä sen jo.