all this and heaven too

jos olisin vesi ja tuuli, nuo pisarat ulkona ja puita liian rajusti tanssittava viima. ja jos olisin ajatusteni syövereissä eksyksissä oleva ukkonen joka matalalla bassoäänellään pysyisi hiljaa ja puhuisi vain kolmennessa persoonassa itsestään ja jos olisin se täysikuun aikaan taivaan täyttävä pimeys, ne varjot silmäluomillani, vannoisin ettet enää ikinä näkisi päivänvaloa. onneksi nyt muistinmenetys on alkanut toimia jo. hakkaisin päätäni seinään vain menettääkseni tajuntani koska silloin en ainakaan muista. silitän jalan salaisuusviivoja koska niistä tietää vain kaksi ja toinen on se jonka nimeä en enää ikinä lausu. miksi unohtaminen on niin hidas prosessi.

tänään illalla aion kävellä korkokengillä ja istua taas punaisessa autossa ja leikkiä nättiä. yöntunneilla tajuan että viikko on pitkä aika hengittää yksin ja kun puhelin on mykkä eikä osaa puhua. (en saisi olla riippuvainen, mistään) huomenna illalla istun kotona kuunnellen bobia, pattia ja janisia samaan aikaan kun hän polttaa tupakan toisen perään ja humalassa pitää hauskaa, tajuamatta edes että viikosta voi tulla pelottavan hidas. säälittävyys ja naiivius tatuoituna ikuisesti sieluuni, eivät ikinä lähde irti vaikka raapisin, repisin ja löisin.