Hän maalasi huulensa sinisellä,
lakkasi kyntensä liilalla,
silmien alla oli tähtiä,
hiuksissa tanssi pinkkien eri sävyt käsi kädessä.
Hänen äänensä kuulosti perhosten laululta,
askeleet olivat höyhentäkin kevyemmät.
Häntä piti pidellä varoen, kuin sata vuotta vanhaa posliininukkea.
Hänelle piti sanoa kauniita sanoja, jotta hän sanoisi niitä takaisin,
jotta hän nauraisi ja täyttäisi naurullaan koko maailman
ja minä tunsin lentäväni pilvien yli avaruuteen.
Suudelmat maistuvat kirsikoilta ja mansikoilta ja kaikelta makealta,
karkilta ja hattaralta.
Väritin taivaan vaaleanpunaiseksi, aivan kuten kaikissa kliseisissä saduissa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
tämä oli tosi nätti, mutta tuo ihan viimeinen rivi särähti epämiellyttävästi korvaan :(!
VastaaPoistahitto kirjoitat nätisti
sädetin -
VastaaPoistakiitos kommentistasi! Kyllä, tiedän tuo loppui hieman "töks", mutta pää oli äkkiä niin tyhjä, etten tiennyt miten jatkaa. Siksi siitä tuli vähän tuollainen, huono lopetus : <
Mutta kiitos kehuista, kiva jos ajattelet noin.
Välistä epäilen kirjoitustaitojani,
mutta kirjoittaminen on niin lähellä sydäntä etten voi vain lopettaa :)