kaksi yötä
hengitän muovipussiin
lasken mieleni mustelmia ja liian tiukalle sidottuja rusetteja
salailusta on tullut osa mieltäni, en tunnista sitä enää
kuten en tämän kaupungin katuja, teitä, ihmisten ilmeitä
vain murto-osa ulkomaailmaa
he näkevät ainoastaan tämän pinnan joka on muurattu umpeen
eivät rappeutunutta lipaston sisältöä
epätodellisuus
tunnistanko itseäni enää, tunnenko itseni?
hulluus ja luovuus kävelevät käsi kädessä
en näe horisonttia
lauseeni eivät puhu

(oli hetken parhaus nimeltään sunnuntai)

solisluut ei halua hengittää
merimiessolmuja käsivarsissa meinasin paljastaa mutta betonihilettä silmäkulmissa,
luomilla ja ohimoissa
ei saa puhua, huulille tatuoitu a b c d ja ydinsota on lähellä
ääni kuolee metrojen, bussien, junien ja heidän askeltensa alle
peilissä varjo ja kopio klooni ja vihollinen ja tuntematon ja yksinäinen

mä en kuulu tänne
tulkaa joku hakemaan mut pois täältä

poltan itseni roviolla

ehkä mä en osaa vaan elää.




hengitän muovipussiin ja lasken mustelmia aivojeni otsalohkosta.

(ja muistoissa kirjaimia)
onneksi selvisin hengissä arjesta, lumivuoret ja rikkoutuneet ikkunat silmissä

nyt valokuvia kärsivarsilla

pinnan alla hengittäminen ei auta, ranteet piirtävät sahalaitaa mutta kerran sata kilometriä tunnissa sekuntien ajan, savua neljältä yöllä ja se kun häädettiin uni hetkeksi aikaa koska halusin oppia hymyilemään enemmän. miinus kaksikymmentä ja t-paita

silloin nauru täytti keuhkot hetkesi ja olin elossa, turvassa omalta mieleltäni

nyt en enää tiedä ja huominen on pelkkä varjo korvien nipukoissa ja poskipäissä.

perhosten huudot jälleen korvissani
kolme hurraahuutoa hulluudelle ja minut on voitettu
Pandoran lipas on avattu
tyhjyys ruumiinosissani
jäässä jokainen jokainen jokainen paikka
varpaillani särjen pinnan
ja miten kaamosjakson jälkeen tuntee jotain
mieleni on maailman pahin mielisairaala

odotan kevättä enemmän kuin koskaan (silloin en ole ehkä harmaa)

ja ne salaisuudet revittiin iholta, katkottiin kylkiluilta,
ja se kylmä kivi lattia, alaston keho

1930-luvun Saksa, antakaa minun olla hetki vihattu
antakaa minun olla hetki halveksittu
antakaa minun olla hetki petturi joka juoksee kohti horisonttia
verenpunainen ei ole ikinä ollut lempivärini

koska en kestä enää.

koska hetken hiljaisuus on tatuoituna selkänikamieni toiselle puolelle

ja se harmaa savu tanssii parvekkeen läpi mustalle kankaalle eikä kukaan saisi tietää näitä salaisuuksia

paitsi me

se jaksamus jokapäiväisiin aamuihin kuihtuu kuin rahisevat hiilet keuhkojeni pohjalla

elokuvien soundtrackit ja tunnottomat sormenpäät

karkasin eilen mutta nyt olen tässä

koska tietämättömyys kylkiluideni välissä, lasken yksi kaksi kolme neljä viisi on pariton luku

ja vain pelon jäljet näkyvät nukkuessa

mä en kestä tätä maailmaa ilman jotain