all this and heaven too

Ja se päivä koitti harmaan aurinkoisena,
askeleet katosivat merelle jossa tuuli äänettömyys,
ja minä lukitsin sanani lippaseen ja heitin sen mustaan aukkoon keskelle sitä avaruutta,
jossa onnellisuus on rikos ja hymystä seuraa kuolema,
nauru on kirosanojen laulua, syntiä sanoivat pedofiilipapit.

Neljä seinää ja ikkuna ei huuda, ei ne pyyhi näkymättömiä kyyneleitä.
Aurinko ei nyt halua laulaa minulle eikä kenellekään muulle,
mutta ehkä se jo kirjoittaa uutta rakkauslaulua vastarakastuneelle parille joka kävelee illalla auringonlaskuun ja hukkuu sinne.

Otsassa lukee: "hymylihakset väliaikaisesti poissa käytöstä."
Kulisseissa se otetaan pois,
tyhjyyden keskellä,
iho nousee kananlihalle ja tuntuu hieman kylmältä.


Valkoinen ruusu voimattomissa käsissä kävelen päivän läpi joka kestää enemmän kuin sata tuntia.

Eikä hänkään ymmärrä,
liian sokea huomatakseen minun olevan avuton pieni tyttö lumisateessa Atlantin syvimmässä kolkassa.


Voi, miten vihaankin sanaa joka merkitsee ikuista unta, luiden haurastumista ja enkelten tyynysotaa. Voi, miten vihaankin suolaista sadetta joka ropisee poskille,
ja nyt,
sanat ei osaa muodostua, kaikki tuntuu niin väkinäiseltä,
mutta tyttökulta, sinä, sinulle minä tuon kukkaissadetta lasipurkissa simpukoin koristeltuna.