Minä istuin harmaaksi tallotulla kivetyksellä,
sadepisarat suutelivat ensin kevyesti kasvojani, käsiäni ja hiuksiani,
intohimoisemmin, rajummin.
Yö nukkui levotonta unta ja
kuu karjui hullunlailla, jossain ulvoi susi.
Katosin ja unohduin,
pyörremyrskyn kouriin jota kutsutaan usein nimellä joka alkaa kirjaimella r.
Hukuin värien valtamereen,
vesi oli kylmää ja lämmintä,
makeaa ja suolaista,
kyyneliä surun ja onnen tuomista lähteistä,
ja minä
en tiedä.
Nukkua voisin sataviisikymmentävuotta koivun puun oksilla ja tuntea kerran se tunne
kun herää putoamiseen.
Alhaalla ei olisi pehmeää keijujen tanssilattianurmikkoa
vaan kova ja kivinen kylmillä sanoilla päällystetty tie jonka läpi kulkee ne
ketkä eivät tiedä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hmm. Rakkaus.
VastaaPoistaTänään ei pääni pysy hartioillani ollenkaan. Pelkään sen putoavan.
VastaaPoistaMitä sinulle kuuluu?