all this and heaven too

Ja hän johdatti heidät läpi helvetin,
läpi kylmän tulen ja polttavan jään.
Hän piti toisia kädestä, tiukasti,
ei päästänyt irti vaikka he käskivätkin.
Hän kertoi matkalla tarinoita,
ne kertoivat enkeleistä jotka vajosivat maailman saastaisempaan syntiin,
ihmisistä ketkä varastivat sielun pikkutytöltä,
merestä joka ei koskaan ollut sininen vaan musta, musta kuin hänen sydämensä.

Askeleet tarpoivat mukulakivillä, ei kenkiä,
varpaat verillä.
Hän käski heitä jatkamaan, vielä vähän, pian olemme perillä.
Nälkä ja väsymys näkyivät heidän silmissään.
Silti he jatkoivat. Heidän oli pakko.
Ketju heidän kaulassaan pakotti jatkamaan.
Vielä vähän.

Hän johdatti heidät kukkapellolle, ainakin sellainen se oli joskus ollut.
Nyt kukat olivat kaikki kuolleet, pelästyneet kuoliaiksi.
Jäljellä oli mustaa, harmaata, hieman valkoista.
Tuo valkoinen läikkä nurmikossa oli pala toivoa, joka
katoaisi ennen pitkään.

Heidän kasvoillaan paistoivat kyyneleet
ja hänen kasvoilleen levisisi hymy.

Tervetuloa, hän toivotti ja irrotti otteensa heidän käsistään,
vaikka he eivät enää käskeneetkään niin.
He eivät halunneet kohdata tyhjyyttä,
käsiensä tyhjyyttä, se kuvasti mieltä.
Kaikki mitä heillä oli joskus ollut, oli kadonnut.

Taivaalta satoi mustaa tuhkaa, se peitti koko maan.
Eikä taivas valjennut enää milloinkaan.