eilinen tuntuu nyt vain unelta (epätodellisuus juttelee aamuisin), hymyt naiivius ja jotain minkä löysin vaikka luulin ettei se ole enää minä. kaunis kaunis ja hetki. sisuskalut heittävät kärrynpyörää, hukkasin jälleen sanat. ehkä herään näihin aamuihin.

laulu jossa emme kuulu tänne
hengitän turvattomuutta
reisi, käsivarsi ja toinen
paljon sellaista mitä muiden silmät eivät näe, eivät saa koska muuten
nuppineuloja mahalaukussa
vaikeus sekoittaa päivärytmin, ajatukset myrskysekasotkusellainen

selviänkö aamuihin.




minä jalkojen omistajana, kai kameran takana ja kylmä ilta

kello 3.11 ja juna, vapaus, odotus.
lupaukset en enää koskaan unohdetaan, neljätoista tuntia
paleltuneita varpaita
punaisia villasukkia
ihmisiä mutta ei yksin
paidassa keittöveitsiä
aika juoksi ja käveli ja pysähtyi junanraiteille

hetken hengitin ja huusin; olen elossa


tänään väsymys painaa silmäluomia, harmaa asfaltti
ikävä sydämessä, maanantait lyövät kasvoihin
eilinen, ne hymyt, naurut, ilonkyyneleet, savu, tunnelma, ahtaus, ihmiset, huudot, äänet, laulu, sanat, ärtymykset, kylmyys, lämpö, miljoonat askeleet ja hengenvedot
haluaisin sen kaiken takaisin

the future is bulletproof.

unessa josta en halua herätä
ja herra Aurinko hymyili

kitarankieliä kevyesti olkapäillä

pajunkissoja tien varsilla

ehkä koputus toinen,

uusi aika muttei vielä huomenna

valoa varjojen takana

löysin, maalasin hymyllä

omallani?

tunne keuhkoissani

kaipaamani

viime yö täynnä painajaisia, edellinenkin
ne kuolemanhajuiset filminauhat kestivät liian kauan
kello 05.22 hetken pirteys kunnes joku katkoo kylkiluita ja tunkeutuu selkärankaan
ja sen yön kuvat jäivät verkkokalvoilleni
ikuiset tatuoinnit
jokainen tunti vie lähemmäs seuraavia hopeisia kastepisaroita kuun otsalla
lisää säröjä harmaaseen lasiin
pyörremyrskyn keskelle
mustimman meren pohjalle
tuntemattomimmalle aavikolle
minne minä kuulun
missä olen
luovuuteni palasina lattialla
tietämättömyys

sieluni valtameri
sokeus, vieraus.

kaksi yötä
hengitän muovipussiin
lasken mieleni mustelmia ja liian tiukalle sidottuja rusetteja
salailusta on tullut osa mieltäni, en tunnista sitä enää
kuten en tämän kaupungin katuja, teitä, ihmisten ilmeitä
vain murto-osa ulkomaailmaa
he näkevät ainoastaan tämän pinnan joka on muurattu umpeen
eivät rappeutunutta lipaston sisältöä
epätodellisuus
tunnistanko itseäni enää, tunnenko itseni?
hulluus ja luovuus kävelevät käsi kädessä
en näe horisonttia
lauseeni eivät puhu

(oli hetken parhaus nimeltään sunnuntai)