Joka päivä on samaa paskaa. Joka aamu herääminen on yhtä tuskallista kuin eilenkin, avaan verhot ja huomaan auringon; jään sisälle välttelemään ihmisiä. Kädet tärisee koko ajan ja sydän lyö miljoonaa. Hautaudun peiton alle odottamaan mädäntymistä, täällä ei ole oikein mitään muuta tehtävää.

Olen menettänyt mielenkiintoni kaikkeen ja jokaiseen ja todellisuudessa ei ketään varmaan edes sen pahemmin kiinnosta miten mun pään sisällä asiat risteilee. Tai että miten mulla menee.

Se hymyilee joten sillä on kaikki hyvin, right?

Tupakkaa kuluu liikaa ja uupumus kaivautuu luihin ja lihaskudokseen asti. 

Ei jaksaisi syödä, ei jaksaisi olla. Voisimpa lakata olemasta. Tulkaa kusemaan haudalleni. 

Viimeyönä itkin itseni uneen, näin painajaisia ja heräsin neljä tuntia ennen herätystä. Peilistä katsoi väsyneet elämään kyllästyneet silmät joita kaikki kehuu. Kylläpä sä sädehdit. Meikillä saa helpost pidettyä kulissit pystyssä, paitsi silloin kun ne valuu poskia pitkin yön viimeisen tupakan myötä. Jos voisin kadota ja unohtua kauas tästä raastavasta yksinäisyydestä joka raapii sydämeni vereslihalle, tekisin niin. 

Ahdistaa, mä siivoan. Ahdistaa, mä juon lasin viiniä. Ahdistaa, mä ramppaan tupakalla. Ahdistaa, juon kolme kuppia kahvia että tärisen puolen päivää. Unohdan syödä ja havahdun kun keho muistuttaa olemassaolostaan kyökkimällä kurkkuuni näläntunnetta. 

       Isän uusi nainen on mukava. Tai no, eihän se kovin uusi ole kun salasuhdetta oli kestänyt yli 2 vuotta ennen totuuden läimäystä meidän jokaisen naamaan. Ei mua enää satu. Äiti napsii pillereitä kuin karkkeja ja mä aina salaa katselen olisko siellä jotain millä pistää päänsä sekaisin. Ei oo. Kaikki on sekavaa todellisuutta ja päivät tuntuvat helvetin pitkiltä. Jotkut päivistä ovat parhaita, seuraavina haluan jo kuolla. Maanisuus. 

       En mä tiiä miten tulisi elää. Tuntuu että mut oltaisiin ylennetty tässä suvussa kaikkein vanhimmaksi. Jokainen kertoo mulle murheitaan. Mummi haukkuu isääni mulle, äiti haukkuu isääni mulle, isä haukkuu äitiäni mulle, pikkusisko ei puhu juuri mitään vaan sulkeutuu mikä saa mut huolestumaan yhä enemmän ja enemmän. Pikkuveli elää omassa pilvimaailmassaan jonne mäkin haluaisin päästä. Siellä olis vaan miljoona legoa ja disneyelokuvia. Niitä missä on aina puhuvia eläimiä. Tai kaarnamuori.

Tuntuu että räjähdän. Sisälmykset leviää matolle, ruttoisen sieluni mukana levitän tautiani pitkin tätä itsemurhayksiötä. 

Perhe on h a j a l l a.

Äiti ja isä on taantunut lapsiksi enkä mä voi ottaa tätä painoa harteille.

Musertuminen, perhoselta revitään siivet ja pakotetaan kohtaamaan muutokset aivan liian nopeasti.

Viikatemies.

Elävä ruumis, hengittävä astia.

Viemärissä ovat kaksi kuukautta täynnä hymyä, hyvin nukuttuja öitä ja humalaisia suudelmia.

Käärmeitä, niljakkaisia iilimatoja.

Ne on mun kaulalla.

dr.Jekyll ja Hyde on mussa ja mä olen ne

kaksoiselämä ja kulissit on ollut niin suuri osa tätä 19 vuoden ikäistä niin kutsuttua elämää

etten osaa erottaa enää edes itseäni peilistä

toisaalta tulevaisuus jännittää kutkuttavalla tavalla
huominen itsessään on jo niin pelottava kokemus etten tiedä kumpi sattuu enemmän
ulkona viiltävä viima vai terä lihassani
    totuus on
en tunne mitään?

eilen pääsin töistä kello 21.00. koko seitsemäntuntisen työpäivän aikana oli sisuskaluissani vellonut sellainen tunne. jotain pahaa tapahtuu. tai on jo tapahtunut.
"isä haluaa ottaa musta avioeron" äiti täräyttää kun astun autoon ja renkaat lähtevät rullaamaan kohti keskustaa. parkkipaikalla itketään molemmat. 
en muista koska viimeksi olisin itkenyt niin paljon kuin eilen. meikit on levinnyt ja naama läikykäs kun niiskutellen menen ulos kaverin kanssa tupakalle ja se sanoo että voivoi, kyllä sä näytät ihan normaalilta.
kriisitilanteissa ei ne ihmiset joita pitää tärkeinä ole ikinä läsnä.
ei ne vastaa viesteihin, taputtaa olkapäälle ja automaattisesti ajattelee että mä oon kunnossa sen jälkeen.
ettei mun sisällä muka olis jo valmiiks särkynyt jotain ja nyt jotain on mennyt vielä enemmän rikki.

tänään töissä asiakkaita katsoi turvonneet silmät ja keinotekoinen hymy. teki mieli itkeä koko ajan mutta koska töissä ei saa itkeä, kokosin itseni.

joku matto ollaan vedetty jalkojen alta ja just kun olin pääsemässä elämäniloa kohti takaisin, se viedään multa pois. luulin löytäneeni kotiin mutta oon taas ihan hukassa.

"ota tää vastaan niinkuin kaksikymppinen, emma. oot jo aikuinen."

en vitussa.

vittu kun vois jo nukkua ikuisuuden

viikonloppu oli skumppaa tihkuva, läikehtivä valo jonka aikana en ollut huono ihminen
tässä pikkuyksiössä seikkaili monta erilaista sielua ja yksi niistä heräsi kahtena aamuna täältä, vierestä ja hipsutteli niskasta
sekin oli aika kivaa

mutta nyt valo on himmentynyt, prinsessaleikit on leikitty ja on aika katsoa taas maanantaita läpi univajeesta kärsivien lasittuneiden silmin

arvet ei suostu arpeutumaan ja kaikki sattu ja tiskivuori odottaa

en oikeesti tiiä miten pystyn heräämään joka aamu
yhä uudelleen ja uudelleen nousemaan sängystä
tähän likaiseen maailmaan
kuten itsekin olen

se alkaa tavoittaa työminänkin enkä mä jaksais olla yhtään
missään
milloinkaan