Perhe on h a j a l l a.

Äiti ja isä on taantunut lapsiksi enkä mä voi ottaa tätä painoa harteille.

Musertuminen, perhoselta revitään siivet ja pakotetaan kohtaamaan muutokset aivan liian nopeasti.

Viikatemies.

Elävä ruumis, hengittävä astia.

Viemärissä ovat kaksi kuukautta täynnä hymyä, hyvin nukuttuja öitä ja humalaisia suudelmia.

Käärmeitä, niljakkaisia iilimatoja.

Ne on mun kaulalla.

dr.Jekyll ja Hyde on mussa ja mä olen ne

kaksoiselämä ja kulissit on ollut niin suuri osa tätä 19 vuoden ikäistä niin kutsuttua elämää

etten osaa erottaa enää edes itseäni peilistä

toisaalta tulevaisuus jännittää kutkuttavalla tavalla
huominen itsessään on jo niin pelottava kokemus etten tiedä kumpi sattuu enemmän
ulkona viiltävä viima vai terä lihassani
    totuus on
en tunne mitään?

eilen pääsin töistä kello 21.00. koko seitsemäntuntisen työpäivän aikana oli sisuskaluissani vellonut sellainen tunne. jotain pahaa tapahtuu. tai on jo tapahtunut.
"isä haluaa ottaa musta avioeron" äiti täräyttää kun astun autoon ja renkaat lähtevät rullaamaan kohti keskustaa. parkkipaikalla itketään molemmat. 
en muista koska viimeksi olisin itkenyt niin paljon kuin eilen. meikit on levinnyt ja naama läikykäs kun niiskutellen menen ulos kaverin kanssa tupakalle ja se sanoo että voivoi, kyllä sä näytät ihan normaalilta.
kriisitilanteissa ei ne ihmiset joita pitää tärkeinä ole ikinä läsnä.
ei ne vastaa viesteihin, taputtaa olkapäälle ja automaattisesti ajattelee että mä oon kunnossa sen jälkeen.
ettei mun sisällä muka olis jo valmiiks särkynyt jotain ja nyt jotain on mennyt vielä enemmän rikki.

tänään töissä asiakkaita katsoi turvonneet silmät ja keinotekoinen hymy. teki mieli itkeä koko ajan mutta koska töissä ei saa itkeä, kokosin itseni.

joku matto ollaan vedetty jalkojen alta ja just kun olin pääsemässä elämäniloa kohti takaisin, se viedään multa pois. luulin löytäneeni kotiin mutta oon taas ihan hukassa.

"ota tää vastaan niinkuin kaksikymppinen, emma. oot jo aikuinen."

en vitussa.

vittu kun vois jo nukkua ikuisuuden

viikonloppu oli skumppaa tihkuva, läikehtivä valo jonka aikana en ollut huono ihminen
tässä pikkuyksiössä seikkaili monta erilaista sielua ja yksi niistä heräsi kahtena aamuna täältä, vierestä ja hipsutteli niskasta
sekin oli aika kivaa

mutta nyt valo on himmentynyt, prinsessaleikit on leikitty ja on aika katsoa taas maanantaita läpi univajeesta kärsivien lasittuneiden silmin

arvet ei suostu arpeutumaan ja kaikki sattu ja tiskivuori odottaa

en oikeesti tiiä miten pystyn heräämään joka aamu
yhä uudelleen ja uudelleen nousemaan sängystä
tähän likaiseen maailmaan
kuten itsekin olen

se alkaa tavoittaa työminänkin enkä mä jaksais olla yhtään
missään
milloinkaan

likaisia kahvikuppeja tiskialtaassa koska jotenkin vielä mä uskon että kofeiini pitää hereillä
kahdeksan kupin jälkeen neljältä päivällä olo on sama kuin oli kuudelta aamullakin
kai se on sitten vaan sellainen suomalainen tapa; kahvia kahvia ja hieman tupakkaa

en osaa nukkua enkä osaa olla valveilla. en muista koska viimeksi olisin nukkunut hyvin (heräämättä kertaakaan, näkemättä painajaisia, olematta) jos ei lasketa sammumista tai huonon humalaisen seksin jälkeistä nukahtamista. nekin on kyllä nykyään taaksejäänyttä elämää ja homehtuvat kesään 2013. koska ei mua kiinnosta vittuakaan enää yhtään mikään ja vähiten kyllä kaljan kittaaminen vain että saisi jonkun abisjäbän huomion baarin tupakkahuoneessa. aamulla olo on kuin halvan huoran mikä ei kyllä paranna tätä muutakin paskaa. 

vasenta kättäni pilasin taas eilen. hassua miten elämä on mennyt tähän. hassua miten naiivi, lapsellinen ja tyhmä oon aina ollut että oon antanut ihmisten kävellä mun ylitteni. vanhoja päiväkirjoja lukiessa huomaa että eihän tässä ole mihinkään edetty. oon romuna, mätänä, entistä väsyneempänä ja sen saman pahan olon kourissa kuin parisen vuotta sitten. kuinka raapimisesta kulkee mitkä tie mattopuukkoihin. 
eikä mua vittuakaan kiinnosta. 

hassua on myös se miten en oo ikinä miettinyt lääkkeiden syömistä. en oo aatellut että mulla muka olis nyt niiiin huono vointi että määrättäisiin nappeja. mutta tähänkin on tultu.
pilleri aamulla ja illalla kai yrittää pitää jonkinmoisen olon kurissa ja poissa mutta eihän nyt viikossa ole ehtinyt tapahtumaan radikaaleja muutoksia pään sisällä. 

oon täällä. tai mun keho, ruumis on. se vaihtaa työvaatteet päälle, hymyilee kiltisti eikä ajattele.
se laittaa laastarin turmeltuneen ranteen päälle jotta vältetään arat ja ikävät kysymykset. nyt loppui t-paita kelit. 

en jaksa on yleisin olo, mä en jaksa en jaksa en jaksa. aamut on niin helvetin väsyttäviä ja vaikeita. ihan sama vaikka nukkuisi sen 3, 8 tai 10 tuntia, tää olo on tullut eikä katoa minnekään. 

ehken mä oo olemassa. jos mä oonkin vaan varjo jostain entisestä hyvästä jonka oon tappanut. 

ja nyt saan palata omaan yksinäisyyteeni ja maailmaani pyyhiessäni kesän keinotekoisen ja karkean kliseisen "rakkauden" luonnoksen pois päiväjärjestyksestä. hän tekstaa mulle kännissä jyväskylästä sanoen että oon taas syypää hänen paskaan oloonsa. noniin.

"emmalla ei varmaan oo maallisia murheita" - sanoi asiakas
emma hymyilee koska niin kassaneidit tekee

jos vain tietäisitte 
mä myrskyän.