en kirjoita tänne enää kovinkaan usein
mutta oon silti elossa, ainakin vähän, esitän olevani
tykkään punaisesta omilla nilkoilla vaikka lupasin koko maailmalle etten tee niin enää
sydämentykytyksiä liian isoissa väkijoukoissa ja liian nopeita askelia liian nopeasti pois paikalta 
koska mä haluan
ne haluaa nähdä mut normaalina ja sen kuvan niille annan
päihitän omat demonini yksin kuten tähänkin asti
heikkous ei näy katukuvassa eikä kieroonkatsojille katsota takaisin
vitut

sen tuntee kun talvi tulee, ympäristö hämärtyy, varjot kasvavat ja ottavat vallan joka puolelta sielua
ja löytävät pimeimmät labyrintin umpikujat joihin pesiytyä
hirviöt kurkkivat sängyn alta niin että omakin peilikuva pelottaa
 

mä haluaisin juosta pakoon tätä ahdasta kaupunkia
kadut hengittävät vahvasti melankoliaa että se tarttuu omaan itseenikin
bussipysäkit, betoniviidakot, sama tarjonta jokaisessa näyteikkunassa ympäri vuoden
samat teinit räkimässä parkkihalleissa
   syksyn kuoleminen näkyy punana poskissa, kuolleen kaupungin mädäntyessä entisestään
mutta kevyet aamut niinä viikonloppuina jolloin kaksi jalkaparia pakenee saman peiton alle katsomaan twin peaksia
ja vaikka olen levoton nukkuessani, hän pitää lähellä ja pienet hetket kertovat onnen suukottavan pahan pois
joka toisinaan pyrkii sisälle, jonnekin maksan lähettyville
      en mä tiiä.
en jaksa tätä kaupunkia enää ja tänne palaaminen on vain paskaa
vuosi vielä ja pakkaan kamani ja lähden pois

silloin mulla on tarpeeksi voimia juosta karkuun jäämättä kiinni

pikkusisarukset, kai ja pari muuta on sellaisia jotka on aarteita täällä pienessä paikassa joihin kaipaus tarttuu

se tuntuu hassulta
kuukausien jälkeen
ne huulet ja kosketukset, tuttu tuoksu ja maku
   olenko kotona
   onko tämä oikeasti sitä mitä kirjoissa kerrotaan
uskallanko antautua sille tunteelle, voittaa sen pelon 
kun r
        a
            kastaa
että sydämeen sattuu
      mä en tiedä missä olen elänyt, 
yrittänyt etsiä pelastusta valhemaiseen helpotukseen tiedosta etten osaa
jos sä opetat
    mä yritän 
    haluan yrittää
     vielä kerran


unelmissa kaksi hammasharjaa ja parisänky

ota mun arpinen kehoni
se on kaikki mitä mulla on annettavanani
tee se jälleen eläväksi
katkaise sähköimpulssit jotka kulkevat aivojen läpi
salpaa hengitys
    kosketus ei kerro mitään
sekin voi valehdella
hetkessä kaikki on jälleen tuntematonta
ja mä istun tienristeyksessä


toisinaan yksinäisyys on oiva rakastaja(tar)
toisinaan
se on helvetinmoinen riitapukari
oikealla suoralla suoraan kasvoihin
yksi kaksi kolme
aika loppui

arki tuntuu kaiken sen elämän jälkeen mitättömältä
voisinpa taas juoda kaljaa yhdeltätoista aamulla
ja tanssia musiikin tahdissa ja saada lentosuukkoja vanhoilta papoilta
kylmä ja suttuinen tukka
haavat pikkuvarpaissa töihin taas
hermostossa särähtää ja verisuonia pitkin valuu onni
pölyttyneet silmäluomet heräilevät viideltä aamulla
kämmenselät kutiavat, nypin kynsinauhoja
    Ailahtelevaisuus tatuoituna jalkapohjiin ja kylkiluiden sisälle
niin syvälle että aiheuttaa rytmihäiriöitä
jossain muuallakin kun vasemmalla
    toisinaan miettii mitä tapahtuu
huomenna, kuolleessa ja uudelleenheräävässä tulevaisuudessa
alanko näkemään taas painajaisia, liikaa unohduksia päiväkirjan sivujen väleissä
juuri niitä, mitä ei lueta enää
koska olen Uusi


olenko.
se on silti aina mun sisällä. joku.
onko se sota. onko se ihan tavallinen seitsemäntoistavuotias tyttö joka etsii paikkaansa tässä liian isossa maailmassa kuljettavaksi paljain jaloin asfaltilla
mielen sopukoissa
syttyy kapinoita
en ole Poikkeus, erilainen


kuka näitä lukee.

jep, niin se on.
muut sanovat että ilman sitä he olisivat vain tyhjiä kuoria
että se toinen puolisko saa heidät eläväksi
kun mä teen kuolemaa toisen käsivarsilla niiden sanojen takia
joita romantikot ovat kliseiksi luokitelleet
     siksi on helpompi tanssia vain omat varpaat mustelmille
ruhjoa omat polvet mudassa verisille raapaleille
herätä aamuyöstä vain tajutakseen että tässä on helpompi nukkua omillaan
oma sydämensyke on rauhoittavin
kuten alkava nälkä ja vapaudenkaipuun loppuminen
sillä enää ei ole mitään mitä kaivata
       
tämä on outoa
ei tarvitse elää kenellekään.
sisäinen ukkonen tärisyttää luita
ratsastan aallonharjoilla uusiin iltoihin täynnä ajankulua tai ajankuluttamista
sudenpoikasia mustissa aukoissa syvällä painajaisissa
sydänkammoihin piiloutuneina aselevon vallitessa
         helpompaa
auringonlaskuista tuli kauniimpia
parin päivän päästä luodaan taas uusia muistoja
ja nukutaan teltoissa, hui.

mua pelottaa kun en tiedä mitä haluan
vai haluanko yhtään mitään
välistä vaan ahdistaa ne kaikki sanat
toisaalta en haluaisikaan elää ilman
mua pelottaa että mut yritetään taas kahlita
että puhkean taas myrskyksi
ja räjähdän käsiin
miksi kaiken pitää tapahtua aina niin nopeasti
miksi pitää kiirehtiä sellaisissa asioissa joista juuri sanoin että otetaanpas rauhallisesti
ei, hei ei mikään ole ikinä rauhallista
valonnopeuskin tuntuu kuolemalta


olen jackin suloinen kosto
ja epävarmuuden peittämä vuoristo
tänään itkettää, aamulla naurattaa
ja vaikka sun vieressä on kiva heräillä sunnuntai-aamulla
en mä silti tiedä
ärsyttää tälläiset asiat
kun alkaa miettimään vasta sen jälkeen kun vahinko on jo tapahtunut