se tuntuu hassulta
kuukausien jälkeen
ne huulet ja kosketukset, tuttu tuoksu ja maku
   olenko kotona
   onko tämä oikeasti sitä mitä kirjoissa kerrotaan
uskallanko antautua sille tunteelle, voittaa sen pelon 
kun r
        a
            kastaa
että sydämeen sattuu
      mä en tiedä missä olen elänyt, 
yrittänyt etsiä pelastusta valhemaiseen helpotukseen tiedosta etten osaa
jos sä opetat
    mä yritän 
    haluan yrittää
     vielä kerran


unelmissa kaksi hammasharjaa ja parisänky

ota mun arpinen kehoni
se on kaikki mitä mulla on annettavanani
tee se jälleen eläväksi
katkaise sähköimpulssit jotka kulkevat aivojen läpi
salpaa hengitys
    kosketus ei kerro mitään
sekin voi valehdella
hetkessä kaikki on jälleen tuntematonta
ja mä istun tienristeyksessä


toisinaan yksinäisyys on oiva rakastaja(tar)
toisinaan
se on helvetinmoinen riitapukari
oikealla suoralla suoraan kasvoihin
yksi kaksi kolme
aika loppui

arki tuntuu kaiken sen elämän jälkeen mitättömältä
voisinpa taas juoda kaljaa yhdeltätoista aamulla
ja tanssia musiikin tahdissa ja saada lentosuukkoja vanhoilta papoilta
kylmä ja suttuinen tukka
haavat pikkuvarpaissa töihin taas
hermostossa särähtää ja verisuonia pitkin valuu onni
pölyttyneet silmäluomet heräilevät viideltä aamulla
kämmenselät kutiavat, nypin kynsinauhoja
    Ailahtelevaisuus tatuoituna jalkapohjiin ja kylkiluiden sisälle
niin syvälle että aiheuttaa rytmihäiriöitä
jossain muuallakin kun vasemmalla
    toisinaan miettii mitä tapahtuu
huomenna, kuolleessa ja uudelleenheräävässä tulevaisuudessa
alanko näkemään taas painajaisia, liikaa unohduksia päiväkirjan sivujen väleissä
juuri niitä, mitä ei lueta enää
koska olen Uusi


olenko.
se on silti aina mun sisällä. joku.
onko se sota. onko se ihan tavallinen seitsemäntoistavuotias tyttö joka etsii paikkaansa tässä liian isossa maailmassa kuljettavaksi paljain jaloin asfaltilla
mielen sopukoissa
syttyy kapinoita
en ole Poikkeus, erilainen


kuka näitä lukee.

jep, niin se on.
muut sanovat että ilman sitä he olisivat vain tyhjiä kuoria
että se toinen puolisko saa heidät eläväksi
kun mä teen kuolemaa toisen käsivarsilla niiden sanojen takia
joita romantikot ovat kliseiksi luokitelleet
     siksi on helpompi tanssia vain omat varpaat mustelmille
ruhjoa omat polvet mudassa verisille raapaleille
herätä aamuyöstä vain tajutakseen että tässä on helpompi nukkua omillaan
oma sydämensyke on rauhoittavin
kuten alkava nälkä ja vapaudenkaipuun loppuminen
sillä enää ei ole mitään mitä kaivata
       
tämä on outoa
ei tarvitse elää kenellekään.
sisäinen ukkonen tärisyttää luita
ratsastan aallonharjoilla uusiin iltoihin täynnä ajankulua tai ajankuluttamista
sudenpoikasia mustissa aukoissa syvällä painajaisissa
sydänkammoihin piiloutuneina aselevon vallitessa
         helpompaa
auringonlaskuista tuli kauniimpia
parin päivän päästä luodaan taas uusia muistoja
ja nukutaan teltoissa, hui.

mua pelottaa kun en tiedä mitä haluan
vai haluanko yhtään mitään
välistä vaan ahdistaa ne kaikki sanat
toisaalta en haluaisikaan elää ilman
mua pelottaa että mut yritetään taas kahlita
että puhkean taas myrskyksi
ja räjähdän käsiin
miksi kaiken pitää tapahtua aina niin nopeasti
miksi pitää kiirehtiä sellaisissa asioissa joista juuri sanoin että otetaanpas rauhallisesti
ei, hei ei mikään ole ikinä rauhallista
valonnopeuskin tuntuu kuolemalta


olen jackin suloinen kosto
ja epävarmuuden peittämä vuoristo
tänään itkettää, aamulla naurattaa
ja vaikka sun vieressä on kiva heräillä sunnuntai-aamulla
en mä silti tiedä
ärsyttää tälläiset asiat
kun alkaa miettimään vasta sen jälkeen kun vahinko on jo tapahtunut

lyhyt teatteridraama sai ansaitsemansa nopean päätöksen

ja vatsanpohjaa nipistelee hieman

    aamuruska lopettaa laulamisensa

pakenee tulevan kesän tieltä

jättäen jälkeensä kevään pajunkissat kuolemaan

vielä hetken viileät aamuyöt joita paetaan bussipysäkeille odottamaan

     tuoksut tuovat mieleen muistoja vuoden takaa

nyt uusia muistoja vanhojen päälle samoille tuoksuille

kovistellaan iltahämäriä musiikilla

paljaat jalat juoksevat asfaltilla ja kompastuvat halkeamiin

kuori koostuu mustelmaisista polvista ja tummista silmänalusista

verisuonista ja hetkistä reisillä

rutisevasta selkärangasta

aivojen takana piilotuvasta labyrinttisestä mielestä

joka tästä eteenpäin aikoo eksyttää jokaisen sinne aikovan

kunnes nääntymyksen partaalla luovuttaa

kaiken sen alla

minä kuin vesipisara keskellä tyhjää valtamerta

kuin kasvava ruohonkorsi ujostellen niityllä

ensimmäisen henkäyksen henkäisevä tähdenlento

kuoleva komeetta

     

me olemme rikollisia varjoissa
on salaisuuksia joita ei ikinä tuoda takaisin tietoisuuteen
ne muodostavat verkkoja aivojen ja hermosolujen välillä
katoan peittojen alle ja nukun kuin pieni vauva
ajatukset pitäisi evakuoida
häiritkää niitä enemmän
tunteet pienessä laatikossa syvällä labyrintissä
        oh well
         whatever
        nevermind
suonissa virtaa pieni katumus
pitäisi olla suurempi, yliannostus joka heittäisi kyyneleet poskipäille
mutta mulla on itse asiassa hyvä olla
ja kun muistelen sitä iltaa
en voi muuta kuin hymyillä 
salaa
 (put a gun to my head and paint the walls with my brains)