Haluaisin jo heittää ennen niin kultaisen mutta nyt jo rumasti ruostuneen avaimen
kauas kauas
jonnekin pois
ehkä saasteisen joen pohjaan
josta sitä ei ikinä löydetä
se ei koskaan pääse kertomaan tarinaansa
(kyynelistä suudelmista onnesta ja sen tuhosta).

Hiljaisuus vaanii selän takana samoin kuin lämpömittari ikkunassa piinaa.
Tahtoisin jo tuikituntemattoman betoniviidakon ympärilleni,
sateen ja meren ja uudet ihmiset, lämpimän tuulen joka kuiskii aivan uusia tarinoita
ja niitä minä kerron ehkä jollekin
joskus
jos he haluavat kuulla (tai viihdytän hiljaisuutta).




Syksy, tuletko sen jälkeen,
uusine tanssinesi
uusine väreinesi
uusine tarinoidesi
uusine suudelmillasi

kunhan vain tulet, ole kiltti,
ikävä.

Yksi katse,
voi tappaa sata perhosta liikaa,
mikset kuule,
minä kuiskaan,
mikset vastaa,
minä kysyn,
mikset kosketa,
minä kumarran,
mikset katso,
minä pyydän.

Armosta veitsi on lävistävä punaisen paperin,
värjäten nurmikon uudella värillä sanoen "tämä sopii paremmin".
Armosta veitsi on lävistävä sydämen nuken,
tuhoten samalla kaiken,
minkä vuoksi kuljimme läpi hyisen tulen ja polttavan jään.

Tuntuu että puhuisin niille samoilla tyhjille seinille,
joille puhun aina iltaisin ennen toiselle puolelle maailmankaikkeutta lähtöä,
ennen kuin keho kasvattaa siivet ja lentää pois tästä paikasta.
Aurinkolasit piilottaa mustat aukot,
joki on liian likainen merenhengille,
eivät ne ole pelastamassa enää kun varpaat sulavat kylmään asfalttiin.
Herra Aurinko leikittelee kuolleiden aaltojen kanssa,
minä kuvittelen ympärilleni uudet katuvalot.

Eihän tämä ole puhetta ollenkaan,
olisit edes repinyt raajani irti ruumista,
paiskannut toiselle puolelle kylmää maailma.
Kiellä totuus, se kävelee sinua vastaan ja lyö lujaa sydämeen.

Ajettuna umpikujaan labyrintissa,
betoniviidakko saastuttaa ilman,
voisin juosta läpi luotien ja terävien lasinsirpaleiden
(että tuntisin edes jotain).

Haluaisin poskilleni sadevettä,
mutta taivas on vaaleansininen kuin minä joskus,
nyt harmaata koska
olen ajanut itseni jonnekin kauas,
en tiedä.

(apua olen hukassa)

Horisontissa häämöttää uudet asfaltit joita talloa omilla pienillä jaloillaan,
äänet joita ei kuule täällä,
ajatukset joita ei ajattele täällä,
tunteet joita täällä ei voi tuntea
(ei nyt)

Haluan pois täältä.

Sisällä myrskyää,
astiat kilisevät mietteitä vasten,
veitset lävistävät ajatukset,
askeleet kulkevat ympyrää,
merivirrat löytävät itsensä pisamaisilta poskilta ja niiden silmien alta,
joissa joskus metsä tanssi mutta nyt,
ne mustat aukot silmien alla vievät kaiken huomion.
Herään sekavuuteen,
näen värejä ja ihmisiä, hymylihakset ovat käytössä koko päivän,
silti,
kukaan ei saa myrskyä laantumaan juuri nyt,
vaikka haluaisin.
Haluaisin kadota,
aloittaa alusta,
löytää itseni valkoisesta huoneesta ja merenpohjasta,
tai keskellä aarniometsää,
kuulla sellaisia ääniä joita ei ole ennen kuullut, olla vain,
hengittää,
olla ajattelematta,
koska nyt,
olen hukannut avaimen.

Olisi niin paljon asioita joista haluaisi kirjoittaa,
luoda lauseiden kaunis tanssi jota voisi nanosekunnin ihailla,
mutta,
tällä hetkellä kaikki liian sekavaa,
luovuuden kukka kuihtunut pois, en pysty hengittämään.

Jos silmiin voisi eksyä kuten niihin vihreisiin metsiin kesäöinä,
voisinko löytää sateenkaaren päästä ukkospilviä ja sellaisia salamoita jotka suutelisivat rohtuneita huulia?
Voisinko nähdä paljaita varpaita iltamyöhään betoniviidakossa,
löytää pellon laidalta sen kadonneen kirjekuoren jossa ei lukisi mitään,
ei ennen kuin nukahtaisin uneen ison kuusen alle.

Ja minä en haluaisi tuntea huolta,
en haluaisi katsoa ikkunaan ja sokaistua,
haluaisin sulkeutua upeiden äänien maailmaan ja sivujen rahinaan,
paljon kauniita lauseita.

Onneton ruusu kuolee hiljaa kituen oranssissa maljakossa,
miksi,
ei,
elämä riistetään taas, vain koska se on niin kaunista.
Minä en olisi halunnut riistää elämää.
Ruusuparka, liityykö tanssien ja laulaen pilviveneiden kuoroon yönä,
jolloin Kuu on kalpeampi kuin koskaan.

Eksyn niiden samojen katujen laidoille ja katson
kun meri vastaa sotaan ja,
vihreys on tuntematonta.

Minä kuuntelen kun ihmiset eivät enää muista minkävärinen on valkoinen.
Minä katson niitä vuoria täynnä kuolemaa,
eivätkä ne limaiset kädet täynnä kolmannen asteen palovammoja saa keuhkoistani kiinni,
sillä jo nyt minä juoksen pellon läpi täynnä lyijysadetta,
läpi äänettömien huutojen täyttämien vuorten,
läpi luumeren,
kotipihasi juurella.

Ja minä pakenen aurinkoon sitä todellisuutta,
minkä tajusin jo kauan sitten,
kun kelloista loppuu aika,
kun sotahuudot kajahtelevat,
kun tähdet putoavat taivaalta,
kuivuneille verisuonille.