all this and heaven too

kahdeksan päivää. kahdeksan on mun lempinumero mut tällä hetkellä se tuntuu liian paljolta. huomenna mun sydän täyttyy musiikista ja peittää hetkeksi kaipauksen, mutta silti sunnuntaina on vielä kuusi päivää. oon alkanut taas juomaan kahvia ja katson kuinka lokakuun lehdet kumartavat marraskuulle. viime vuonna tähän aikaan mietittiin pystyykö mun kaveri lyömään enkeleitä, pystyykö se vastustamaan niitä kahleita joilla sitä revittiin ylös pois tästä maailmasta. ja se pystyi. ja se löi niitä. ja nyt me jutellaan huomisesta ja niistä bändeistä ja junamatkasta. koko viime talvi, kevät, kesä tuntuu kuin niistä olisi sata vuotta aikaa, pelkiltä pahoilta unilta joita ei koskaan tapahtunut, ne on vaan karvaanmakuisia muistoja kitalaella ja sydänkammioiden pohjalla. ei ne arvet reisillä ja käsivarsilla silti katoa, ne haalistuu hitaasti ja näyttää vieläkin ihan uusilta vaikka oon heittänyt kaikki hakaneulat roskiin ja oon hukannut mun oranssit sakset. vaikka aikaa on kulunut jo paljon ja enemmän. kesän loppumisen verran.

(mä haluaisin vaan jo sytyttää mun tyttöni savukkeen ja tuntea sen hassun fiiliksen, ihan kuin sadat sähköiset kipinät läpäisisivät mun kehon kun näen tyttöni jo bussin ikkunasta.)

mun elämä muistuttaa joskus niin paskaisesti kirjoitettua kirjaa tai huonosti ohjattua elokuvaa, että melkein naurattaa. onneksi nyt tän taso on sentään parantunut koska, no, te tiedätte kyllä sen jo.