all this and heaven too

ei riidellä enää, sanoi äiti

ja mä sanoin että "joo, ei riidellä" vaikka tiedän että me palataan tohon samaan asiaan vielä monia, liian monia kertoja. mulla on mustelma kaulassa ja se saa mut näyttämään äidin silmissä säälittävältä paskiaiselta johon ei voi luottaa ollenkaan (mitä vittua).

äiti mikset sä voi hyväksyä mua sellaisena kun olen mikset sä voi hyväksyä että mä rakastan sitä tyttöä enemmän kuin ilmaa jota hengitän enemmän kuin mitään tässä maailmassa äiti ethän sä halua nähdä lisää niitä arpia ethän äiti mä en halua itkeä enää itseäni uneen. äiti, mä en halua kokea sitä samaa helvettiä uudelleen anna mun olla onnellinen anna mun hymyillä nyt kun jaksan nousta ylös sängystä joka aamu.

mä kuljen tän kaupungin kaduilla sellainen katse silmissä että se voisi polttaa jokaisen vastaantulijan luutkin pelkiksi hiilikasoiksi ja itken hieman kirjaston vessassa.

heti kun mä saan sen ylioppilaslakin päähäni, mä lähden pois täältä kaupungista enkä tiedä palaanko ikinä. tää kaupunki ei tunnu hengittävän, ihmiset on eläviä kuolleita jotka odottaa samaa bussia kauppatorilla ja valittavat samoista asioista tekstarit-palstalla. puolitoista vuotta.

unessa mä puhuin saksaa vanhalle saksalaiselle mummolle pariisissa ja nukuin koko yön samassa asennossa. liian mustat silmänaluset ja sataa vettä ja päivän hyväteko oli kun avasin kirjastonoven vanhalle papalle jolla oli kävelykeppi.

eilen oli kiusallista kun isoisä kysyi miten mun miesrintamalla menee. vastasin että keskityn kouluun. oikeasti mun mielessä on vaan seuraava lauantai. silloin mun katse ei polta ketään, löydän hymyni tyttöni huulilta ja hän tuo kevään tähän kaupunkiin keskellä marraskuuta.