eilinen oli vain varjo poskipäilläni, melkein melkein muttei kumminkaan. puhallan sen olon savuna ilmaan, sen olon kun haluaisi kävellä junaradalla ja odottaa eikä väistyä. nukun, herään ja olen väsynyt. on aamu, päivä ja ilta, väsymys painautuu lapaluihin vaikka haluaisin sen sijaan perhosensiivet että näkisin Neptunuksen ja Uranuksen ja auringon toisen puolen ennen kynttilöiden puhaltamista ja hiilen piirtäessä viivaa käsivarrella ja selkää pitkin alas. loisteputkivaloja verisuonien seinämillä, hengitän punaista savua.
hengähdys. tänään.

aurinko tatuoi suudelmansa niskaan ja poskipäihin, veruísuonissa unelmien sielunmessuja jotka toteuivat, toteutuvat ja kevät on vihdoin täällä eikä hylkää. kadoksissa, esyksissä, hukassa, rikki revitty ja riepoteltu nyt löytänyt kotiin, sinne minne kuuluu. ei tarvitse enää olla yksin.
(niin, minä olen nyt sitten tyttöystävä) mutta edelleen naiivi mutten harmaa enää vaan elossa.

tänään aion nähdä meren, tervaa keuhkoissa ja onnellisuutta selkänikamissa, harakanpesiä hiuksissa. aamut eivät enää lyökään mustia silmiä. hymyilyttää.

kun hengitys pettää ja jalat uppoavat viilleltyyn heinikkoon ja tuntuu että happi loppuu ja kaikki loppuu eikä meren pohjalla olisi kuin palasia menneisyydestä ja suljettuja käytäviä ja lauseita jotka ennen tatuoituna silmäluomille nyt kuluneet pois kuin kynsien jättämiä jälkiä solisluilla.
mielessä loppuunpalaneet valot, hukassa ennen kuin kynä piirtää kämmenselkää pitkin, eikä tuomioistuin tuomitse poltettavaksi roviolla sellaisista virheistä joiden syy on naiivius eikä revi hiuksista joita yritän kasvattaa. kompastumisia tienreunalla mutta sitten onkin jo ilta eikä loppuun asti harkittuja tekoja, nyt naurattaa hassusti koska kaikki on paremmin kuin hetkeen.

löysin itseni taas koska hän.

ja toinen jonka nimeä en halua enää kirjoittaa, toiset kasvot ja toisenlaiset sanat, toiset teot ja toisenlaiset seuraamukset eikä silloin hymyilyttänyt kun sanat kuin lyöntejä ja kiväärinlaukauksia palleassa. haluaisin unohtaa koko maaliskuun, ennen niin kaunis nyt kuihtunut poispois, hiiltynyt.


ehkä kaunis toukokuu.

eihän nyt askelia taaksepäin, eihän. koska niin suuret harppaukset pienillä jaloilla saivat sen kauneuden. lauantaisunnuntai ja tuntuu kuin kelluisin meressä, koskettaisin pilviä sormenpäilläni; salamat ja ukkonen ja minä palanpalanpalan mutta kuinka en haluakaan maanantaita tänne. suudelmia lantioluilla ja lämmin kosketus silittää poskea, hiuksia ja sytyttää tuleen kuin tulitikun. hymyt sinun silmillesi, tällä kertaa se aito ja huulet koskettavat punaista viivaa reidellä. aamu ei ollutkaan epätoivo. minuutin jälkeen bussin viedessä mukanaan, kaipaus pisteli rintaa nuppineuloin. (hassunaiivisellainentyhmätyttötodellisuuspoissahetkeneisaisi) luulen että ei hetkeen sellaisia kirjoituksia kuin 8. huhtikuuta 2011.

ja te kaikki olette ne katuvalot tielläni, ajatukset silloin kun yö muuttuu Yksinäiseksi. halauksia kaikille niin paljon, arvokkaita jokainen teistä ihanat. kymmennen kommenttia ja naurattaa koska te sydän sydän.

tänään se on aurinko. kevät liikkuu eteenpäin, olen parin askeleen päässä mutta jäljessä koko ajan. kompastumisia omiin jalkoihin ja polvet mustelmilla. on käsivarretkin. olen pettänyt monet heidän tietämättään vain sen takia että saisin elää edes päivän kokematta harmautta verisuonien seinämillä ja olla silittämättä punaisia viivoja. vaikkei ne olekaan enää punaisia. paljon. eilen illalla kyyneleet,merisuolalta maistuvat ja koristivat poskipäitä ilman syitä edes yhtä. haluaisin uskoa Korkeampaan Voimaan mutta pelko. pelko kaikesta ja vielä enemmän. jokin puristaa rintalastaa. silti hymyilyttää kun tietää illalla tanssivan siniseltä tai punaiselta tuoksuvassa ilmassa. eikä kukaan saa tietää. eivät he. ja kun he kysyvät onko kaikki hyvin, peilin edessä harjoiteltu hymy ja tietenkin.

läpi ajan ja avaruuden, myinkö sieluni paholaiselle vai kuvittelinko vain sen mystisen sumun eilen, jolloin ne hetket eivät unohdukaan.

hei sade, rakas ystäväni sinua on ollukin ikävä. haluan nousta polvilleni, seisomaan omilla jaloillani, ottaa askelia omilla kantapäilläni, eksyä metsiin ja löytää takaisin jonkun kutsuessa, lempinimeltäkö, ehkä. jaksanko keskittyä todellisuuteen,

siihen todellisuuteen, tähän todellisuuteen. yhden päivän kidutus. keuhkot eivät rusennukaan, eivät tänään, eivät huomenna, eivät hetkeen jollen halua. en halua.