Kirjaimet huutavat,
raapivat kurkun auki,
valtimoilla aamukastetta,
keuhkoissa merivettä.
Olo on kuin hylätyllä vastasyntyneellä,
tanssi ei ole enää tuttu sormien tai ajatuksenkaan,
sillä kaikki kaatuu isoon kaivoon Sahara autiomaalle.
Kasvot ovat tutut, mutteivat kuitenkaan.
Sadepisarat nauroivat hiljaa,
miten hölmö olinkaan.
Kädet koskettavat mutta silti repivät silmäni irti.
Sana, yksi, kaksi,
ja minä sanon Auf Wiedersehen.
Turhuus, sotku, sekainen pieni surku, minä.
Ja kädet, jotka eivät koskaan saa sanoja oikeaan järjestykseen,
ei, vaikka taustalla soisi maailman kaunein musiikki.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti